Eräs monista tenttikirjoistani on Arend Lijphartin teos ‘Patterns of Democracy’. Työssä vertaillaan 36:tta demokraattisen valtion erilaisia tunnuspiiirteitä, ja koittaa yhdistää näitä erilaisin matemaattisin yhtälöin toisiinsa. Niin, matemaattisin yhtälöin, uskokaa tai älkää, mutta kirjan tekstin seassa on yhtälöitä, kuten (liittyy puolueiden voimasuhteiden ja effektiivisten puolueiden määrään). Tämä matemaattinen kauneus sulattaa tietysti pienen humanistin sydämen, vaikkei ehkä olekaan teoksen keskeisintä sisältöä.

Teoksessa siis analysoidaan demokratioita, ja niiden ominaisuuksia. Ensimmäinen kysymys tietysti on, että mitkä ovat demokratian tunnuspiireteet. Näitä on toki esitetty, esimerkiksi vapaa lehdistö ja mielipiteen vapaus, mutta varsinaisesti määrittelyissä luotetaan Freedom Housen tutkimuksiin. Noh, tämän määrittelijätahon kritisointi ja luotettavuuden arviointi voidaan jättää lukijan oman mielenkiinnon varaan.

Kuitenkin, kirjan kokonaisesitys perustuu siihen, että aineistoa ja aikaisempia teorioita miettimällä on päästy siihen käsitykseen, että demokratiasta on kaksi variaatioita: konsensusdemokratia tai Westerministeriläisiä demokratioita. (Kannattaa huomata, että tälläinen suoraviivainen jaottelu ei ole oikeasti mahdollista, koska asiat eivät suju aina niin kauniisti kun tutkijat tahtoisivat.)

Erot voidaan jakaa kahteen erilaiseen kategoriaan, poliittisiin toimivallan jaon kysymyksiin ja institutionaalisiin kysymiksiin. Ensimmäisessä kategoriassa on pohdittu asioita, kuten

• hallituksen muoto: yhden puolueen enemmistöhallitus vaiko valtaa jakava usean puolueen hallitus
• tosiasiallisen puoluejärjestelmän luonne, kaksipuoluejärjestelmä vaiko useamman puolueen järjestelmä
• edelliseen seikkaan vahvasti liittyen, vaalijärjestelmän luonne: suhteellinen vaiko suhteeton (suomennus kirjoittajan)
• parlamentarismi, eli kuinka lakeja säätävä taho ja toimeenpaneva valta ovat vuorovaikutuksessa — tai ennemminkin, ovatko ne vuorovaikutuksessa
• etujärjestöjen toiminta, vapaa vaiko korporalistunut, eli sellainen että on tietyt järjestöt, jotka yleisesti hyväksytty edustamaan tiettyjä tahoja

Ja sitten siihen toiseen patterniin, jonka esitän institutionaalisina kysymyksinä

• hallinnon toimintatapa — onko hallinto keskittynyt vai hajautettu
• lakeja säätävän instituutioin toimintamuoto, erityisesti kamarien lukumäärä
• perustuslain olemassaolon kysymys: onko olemassa yksittäistä, yleensä muutoksilta vahvemmin suojattua, dokumenttia, jossa määritellään tietyt perusoikeudet
• perustuslain tarkastelun kysymykset, eli onko olemassa perustuslakituomioistuinta, joka tarkastelisi lakien perustuslain mukaisuutta
• keskuspankkien itsenäisyys

Sinäänsä varsinaisesti luokittelu näiden välillä on loppujen lopuksi aika ilmeistä, jos vaikka mainitsen, että eräs esimerkki Westerministeriläisemmästä hallinnosta olisi Yhdistyneet kuningaskunnat, niin varmaan saatte suurimmassa osassa kysymyksiä päätettellä sen, kumpi kahdesta vaihtoehdosta on Westerministeriläisempi ja kumpi enenmmän konsensusdemokratiaan sopiva.

Kuitenkin, jatkossa tullaan tarkastelemaan tarkemmin kumpaakin kahdesta kategorisoinnista.

Opiskelin kevään aikana joitakin viestinnän laitoksen kursseja sosiaalisesta mediasta ja sen tutkimisesta. Toinen kursseista ei ollut perinteinen fyysinen kurssi, vaan järjestettiin virtuaalisena. Virtuaaliseksi ympäristöksi oli valittu Facebook, mikä yllätti: olisin uskonut, että Moodle tai vastaava ryhmätyöohjelmisto olisi yliopistomaisempi ratkaisu.

Seuraavaksi keskustelemme täsmällisemmin siitä, mitä tämä tarkoitti käytännössä.

Raapaisu pinnasta — Facebook alustana

No, mitä tästä valinnasta voisi sanoa, paitsi toki havainnon, että Facebook ei ole suunniteltu oppimisalustaksi. Kuten aina, aloitetaan niistä pienistä, mutta ärsyttävistä asioista. Käytimme ryhmiä keskusteluympäristönä, mikä piilotti sen varsin kauas etusivulta. Toiseksi, keskusteluryhmien tarjoamat keinot tekstin jäsentelemiseen olivat varsin vähäisiä — mikä yhdistettynä siihen, että teksti oli ainakin omalla näytölläni varsin kapeassa tilassa ei tehnyt lukukokemuksesta mielekästä.

Pintaa syvemmälle — mietteitä verkkokursseista

Toiseksi, mukaillen Wrightin ja Streetin (2007) ajatuksia, on syytä tarkastella myös asioita, jotka eivät ole niin teknisiä. Miettiä asioita, joita itse kutsun ihmisläheiseksi teemoiksi.

Ensinnäkin, kommenttina keskusteluryhmistä: meidät määrättiin alussa neljään eri pienryhmään, jotta keskustelu onnistuisi. Sinäänsä tätä pidin jo humoristisena, sosiaalisen median kurssilla käytetään ryhmiin jakamista, mihin viimeksi tutustuin ala-asteella. Sinäänsä olisin pitänyt mielekkäänä, että kurssilaiset olisivat itse muodostaneet ryhmiä omien mielenkiintojensa ja näkökohtien mukaisesti, ehkä jopa vaihtaneet ryhmiä kesken teemojen.

Toisena seikkana, aihepiirit ja kysymyksen asettelu oli opettajalähtöisiä. Tällä tarkoitan, että meille annettiin luettavaksi artikkelit, joista opettaja esitti kysymyksen. Ryhmissämme sitten keskustelimme tästä opettajan esittämästä kysymyksestä ja mahdollisesti sivujuonteista, jotka nousivat esille. Kuitenkin, on melko selkeää, että alun kysymys asetti keskustelun jo johonkin suuntaa, joka sitten muodostuikin keskeiseksi teemaksi.

Kolmanneksi, en koe, että meille muodostui yhteisöä. Tiedän, yhteisö on tässä Maailma2.0:ssa kovin, kovin ylikäytetty termi, mutta siis — keskustelumme ei mielestäni ollut kovin antoisaa, saatoimme kommentoida muiden mietteitä lyhyesti, mutta kovin kehittyneeksi keskustelu ei syntynyt — ehkä sen takia, että keskustelut olivat Facebookin hienolla alustalla viikottain vaihtuvien aiheiden alla — eli, omien aiheiden luontia ei tuettu kovin pitkälle, eikä Facebook taas salli kommentointia siten, että kommentit näkyisivät kivasti allekkain (tai ainakaan en keksinyt tähän mitään keinoa).

Vielä syvemmälle! — Ajatuksia opetuksesta ja oppimisesta

Oikeastaan, edellisessä kohdassa ehkä sivusimme jokusen asian siitä, mistä tässä taas kirjoittelen. Kurssia kannattaa, jos vaan mahdollista, sopeuttaa opiskelijoiden tarpeisiin. Kyseessä oli yhdistetty opintojakso kandi- ja maisterivaiheen opiskelijoille, ja uskon, että ainakin maisterivaiheessa on selkeästi joku näkökulma tutkimukseen. Vaikka kurssin tarkoitus olikin olla jonkinmonen johdanto sosiaaliseen mediaan, niin näkökulmia olisi ainakin voinut syventää opiskelijoiden mieltymysten mukaan.

Toisena asiana, oppiminen vie aikaa. Kurssimme opetus oli, että luimme artikkeleita — jotka julkaistiin viikon alussa. Itse, hitaana lukijana, olisin toivonut, että tekstit julkaistaisiin viikkoa aikaisemmin, jolloin sen saisi luettua ilman paniikkia ja painetta ja sitten keskustelu käynnistyisi seuraavalla viikolla.

Viimeisenä seikkana muutama ajatus itseorganisoitumisesta. Eli, uskon, että — varsinkin sosiaalisen median kurssilla — olisi mielekästä sallia opiskelijoiden osallistua oppimisen määrittelyyn. Niin aihepiirin, keinojen kuin myöskin tavoitteiden suhteen. Yllä olen nostanut esille joitain seikkoja, jotka mielestäni vähentävät mahdollisuutta orgaaniseen toimintaan. Opettajan toki pitäisi olla mukana auttamassa ja tukemassa, mutta opiskelijathan kurssilla ovat ensisijaisesti oppimassa uutta.

Tiivistelmiä

Jotta rakas ystäväni ptman ehtisi nauttia tekstin sadosta, on aika koota yhteen ajatuksia. Suomalaiseen tyyliin, pohdin mikä kurssilla, joka juuri loppui oli huonosti. Analyysissä erittelin asioita seuraavien teemojen suhteen:

• Facebook teknisenä alustana ei mielestäni tue keskustelevaa ilmapiiriä tarpeeksi paljon, mikä on huono juttu yhteiskuntatieteissä.
• Verkkokurssissa ei mielestäni ymmärretty tarpeeksi verkkomedian toimintatapoja, vaan jäätiin totuttuun luokkahuoneopetus-tapaan, johon tutustuin jo ala-asteella.
• Edellisen kohdan lisäksi koin, ettei kurssi sopeutunut kovinkaan hyvin opiskelijoiden tarpeisiin tai toiveisiin, vaan se ajettiin läpi kuin vesiputouksessa oltaisiin. Kuitenkin, oma ihmiskäsitykseni perustuu orgaaniseen, ehkä jopa ketterään toimintaan, millaisena vesiputousta ei voi pitää.

Toki tulee ymmärtää, että tämä on vain yksi näkökulma annettuun opetukseen, mutta väitän, että opetuksen heittämisessä verkkoon on vielä paljon oppimista.

Ne, jotka ovat seurailleet elämääni lähemmin, tietävät, että ruotsi, tuo toinen virallisista kielistämme on tuottanut minulle varsin paljon hankaluuksia. Noh, tuottaa se edelleen, oikeastaan sen verran paljon, että on aika suunnitella, kuinka tämän saa hoidettua pois. Nimittäin, halusin tai en — jos ajon joskus maisterinsormuksen saada, niin ruotsia on osattava.

Kamrat Jouni ehdotti, että ratkaisuna voisi olla hänen sanoin svenskatalande tytsy. Tämä tyttö sitten opettaisi asiat minulle käytännönläheisesti. Tai, viimeistään vierailu vanhempian luona saisi minut opiskelemaan ruotsia. Itse varioin ideaa siten, että tyttö voisi olla myös suomenkielinen — mutta, kun hän menisi ruotsinkurssille, niin oppisin sitäkin kautta ruotsia — varsinkin jos hän olisi yhtä epätoivoinen kuin minä.

Mutta, ehkä aikaisemmat kokemukset tässä blogissa ovat opettaneet minulle, että tytöt eivät ole ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin. Eli, suunnitelmat ruotsia puhuvista tytöistä jätettäköön toistaiseksi tähän. Sen sijaan pitää varmaan tehdä jotain, mitä en ole pitkään aikaan yliopistossa oikeasti tehnyt. Istua alas, tehdä harjoitustehtäviä ja opiskella, kuin olisin lukiossa jälleen.

Noh, ehkä tämä riittää Operaatio Ruotsista tähän mennessä. Tulen raportoimaan edistymisestä blogissa, koska toivon julkisen paineen oikeasti pakottavan minua tekemään jotain tämän eteen. Jos luet tekstiä, ja olet viaton fuksi — tai pian tuleva viaton fuksi — opiskele ruotsia niin pian kuin se on mahdollista. Nimittäin, tälläisenä vanhana setänä se sattuu.