Pääsimme modernissa poliittisessa filosofiassa Weberistä etiäpäin, Carl Schmitin ajatuksiin. Weberistä voisi esittää sellaisen yleisen mielikuvan, että hän oli kuin politiikan Freud, yleisesti tunnettu, muttei aina niin kovin tarkkaan tiedetä mitä hän ajatteli ja miksi.

Weberillä oli pari keskeistä ajatusta, sikäli kun itse häntä tulkitsen. Eräs oli mielipide siitä, että moderni kapitalistinen yhteiskunta on järjetön: emme tee työtä ansaitsemisen takia — vaan rahan tavoittelusta on tullut sinääsä tehtävä, tavoite. Toinen oli ajatus siitä, että tiede ja politiikka pitää erottaa. Toki Weber on myös ajatellut vallan ja valtion olemusta. Ja vielä johtajia ja legitimaatiota. Mutta se riittää Weberistä, josta ei todellakaan tule lempifilosofiani.

Mutta, muutama ajatus Carl Schmitistä nopeasti. Hänen keskeinen argumentti on, että viholliset määrittelevät sen mitä me olemme. Tämä on ehkä formaalimpi muotoilu esimerkiksi sellaisten ajatusten, kuin ‘sota yhdistää kansaa’ takana. Toinen, mielenkiintoinen ajatus Schmitillä liittyi diktatuuriin. Hänen mukaansa vallankumouksellista diktatuurista pyrkimystä voi vastustaa vain “parlamentaarisen” diktatuuri: poikkeustilassa on järkevää keskittää valta väliaikaselle diktaattorille.

Näin oli määritelty esimerkiki Weimarin tasavallassa, hätätila-artiklassa 48. Kyseisen artiklan avulla mahdollistettiin Hitlerin valtaannousu, mitä Schmit tosin kritisoi varsin voimakkaasti. Mutta, toisin kuin sinä aikana uskottiin, uhka ei tullutkaan idästä, vaan lännen aatemaailmasta…

Osallistuin aiemmin viime keväänä verkkopohjaiselle kurssille, jolla käsittelimme sosiaalista mediaa. Nyt olen kahdella kurssilla, jotka hyödyntävät verkkopohjaisia kesksteluympäristöjä. Toinen kurssi on mahtipontisesti e-Citizens in Networked society ja toinen taas pohtii modernia filosofiaa julkisessa maailmassa.

Noh, kuten sanoin, molemmat kurssit haluavat hyödyntää verkkopohjaisia alustoja. Hyvä idea sinäänsä, koska yleisesti valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijat valittavat keskustelun puutetta. Kuitenkaan, jostain syystä keskustelu ei tunnu syttyvän näissä verkkokokeiluissa. Keskustelu kuolee hyvin nopeasti, jumahtaa paikoilleen tai sitten sisältää hajanaisia ajatuksia teemoista ilman varsinaista punaista lankaa.

Näin, herääkin iso kysymys, että onko yleinen marina keskustelun puutteesta oikeasti niin suuri ongelma, kuin minä sitä pidetään. Ainakaan näiden empiiristen esimerkkien valossa keskustelulle ei olla koettu erityisemmin tarvetta. Vai, onko keskustelun institutionaalinen järjestely vääränlainen? Toisella kurssilla on hyvin kädestä kiinni pitävä holhous (tuossa on artikkeli, yksi henkilö toimii puheenjohtajana ja esittää ensimmäiset kysymykset) kun taas toinen kurssi on varsin varsin vapaamielinen (keskustelkaa nyt jotain teemaan liittyvää) lähestymistapa. Vai, auttaisko se, että voisi itse valita ryhmänsä?

Ehkä pääasiallinen syy tälle tekstille on, että verkko-osallistuminen ei, opiskelussakaan, näytä saavan tuulta siipiensä alle. Yksi isompi kysymys onkin, että onko tälläiselle oikeasti tarvetta — ja tarvittavaa osaamista osallistua — valtiotieteellisen tiedekunnan osalta.

Muuten artikkelin otsikko sinäänsä on kunnianosoitus Veikko Pietilän samankaltaiselle artikkelille Verkkokeskusteluareenat – deliberatiivista julkisuuttako?

Johdanto

Oli syksyinen päivä Otaniemessä, kun humanoidi käveli yhdessä tietotekniikan tutkimuskeskus HIITin tutkimusapulaisen kanssa kohti TUAS-talon ruokalaa. Pohdimme jänniä ajatuksia kuten sitä, mitä tiede ja tieteellisyys lopulta ovat.

Humanoidi esitti näkemyksen, että (yhteiskunta)tiede on vain hyvin argumentoituja mielipiteitä. Varsinaisesti suurempaa vastustusta ei löytynyt, kunhan erimielisyydet mielipiteen määritelmästä oli saatu selville. Sinäänsä tälläinen tieteen määritelmä on vähemmän mairitteleva, mutta samaan aikaan helpottaa kysymyksiä esimerkiksi objektiivisuudesta.

– –

Herätyskello soi kello seitsämän (sic!) Idalla. Humanoidi väänsi itsensä ylös sängystä, ja suuntasi kohti Unioninkadun luentosalia. Syksy oli jälleen tullut.

Poliittinen filosofia modernissa maailmassa

Kurssina on kaikille pakollinen ajattelemisen kurssi (5 op), mikä käsittelee poliittista filosofiaa modernissa maailmassa. Rajaus näyttäisi olevan, että keskitymme vain viime vuosisadan ajattelijoihin, mutta emme mene syvemmälle historiassa. Kyseessä on siis

Kurssi kuitenkn alkoi tietyllä rajauksella siitä mitä opiskelemme ja miksi näin on haluttu. Oikeastaan, kurssin luennoitsija haukkui opetusohjelmassa mainitut vaatimukset, ja kyseenalaisti siellä tehdyn esityksen siitä, mitä poliittinen filosofia on. Tätä pohdimmekin ensiksi. nimittäin emme vähäisempää kuin totuuden merkitystä ja olemusta.

Klassisessa filosofiassa totuus ja mielipide on koettu täysin erillisiksi asioiksi, mutta modernimmassa filosofiassa esitetään heikennetty muoto: totuus on hyvin argumentoituja mielipiteitä. Tämä on varmaan pahaa normatiivista filosofiaa, mitä opettaja haluaa välttää — ja toteaakin, että kurssin tarkoitus on tutustuttaa meitä poliittisiin käsitteisiin.

Tämän jälkeen opettaja vaan toteaa sivulauseessa, vähän kuin sivutuloksena, että filosofiassa kyse on ajattelusta, eikä mielipiteistä. Tästä taas seuraa hänen mukaansa se, että käsiteet ja käsitteellistäminen eivät liity mielipiteisiin.

Yllä mainittiin, että moderni filosofia olisi vähemmän absoluuttinen, ja hyväksyisi, että kyse on oikeasti mielipiteistäkin. Samaan aikaan tuntuu koomiselta väittää, että käsitteet eivät ole mielipiteitä, koska sitten niiden pitäisi olla jotain muuta — jotain irrallista?

Ja mitä, jos erilaisia käsitteitä pyritään vertailemaan toisiinsa, jos vaikka haluamme verrata Straussin ja Weberin lähestymistapoja toisiinsa, niin emmekö vertaile omaa tulkintaamme Straussista ja omaa tulkintaamme Weberistä. Kuten tulkintasanan käyttö toivottavasti ilmaiseekin, kyseessä ei ole kovinkaan eksakti vertailu. Miksi siis ei voisi rehellisesti sanoa, että kyseessä on mielipide?

Tietysti, luultavaa on, että humanoidi ei ole seurannut luennolla tarpeeksi. Ehkä mielipiteen käsite, eli määritelmä sille, mikä on mielipide, on esitetty täsmällisesti jossain yhteydessä. Tai, jotenkin pyritty perustelemaan miten käsitteet, ja niiden tulkinnallinen luonne, eroaisivat mielipiteistä laajemmin.

Lopputulos

Yksi ihan sekaisin oleva humanisti. Tarjoillaan esimerkiksi lisukesalaatin kera.