Valtiotieteilijänne opintoihin kuuluu pakollista lakitiedettä viiden opintopisteen verran. Vaihtoehtoja on kaksi, julkisoikeus sekä työoikeus. Näistä kursseista olen ilmoittautunut julkisoikeuden kurssille, koska se sattui tulemaan ekana vastaan ja oli muutenkin ehkä se kiinnostavamman oloinen. Tosin sivuhuomautuksena; epäviralliset huhut kertovat, että itse pääsykoekirjan kirjoittaja suosittelee tätä kurssia.

Noh, ekaksi on ehkä syytä referoida mitä kurssi käsittelee. Oikeuskenttä jaetaan yleensä kahteen suureen osaan, julkisoikeuteen ja yksityisoikeuteen. Nimetkin paljastavat, että julkisoikeudessa noin pääsääntöisesti säädellään julkistoimintoja ja yksityisoikeudessa taas keskitytään suuremmissa määrin yrityksiin ja yksilöihin.

Kurssimme sisällön voisi jakaa seuraavasti:

• Mitä on oikeustiede?
• Valtiosääntö
• Perusoikeudet
• Lain säätämiseen ja valvontaan liittyvät asiat
• Hallintolaki
• Hyvä hallinto
• Miten hallinto toimii?
• Valitukset, hakemukset, …

Meille sattui yllättävän kiva luennoitsija, päivätyönä AKAVAlla laki-ihmisenä ja sitten oli lupautunut auttamaan pieniä valtiotieteilijöitä lakikirjan kanssa. Luennoitsija pystyy kertomaan valaisevia case-esimerkkejä lain käyttämisestä (oikeustapauksista) ja kuitenkin kahlaa materiaalia läpi aivan kiitettävästi.

Tapahtuipa eilisellä luennolla niin, että pääsimme käsiksi jälleen kerran käsiksi potilaan oikeuksiin, joista ei sikakaan ota selvää. Nimittäin, perustuslaki on hyvin epäselvä, eikä rajoituksille aina löydy sopivaa tulkintaa. Kaikkihan tietää, että rajoituksia voidaan suorittaa kolmella tyypillä:

• yleiset rajoitusedellytykset, esimerkiksi lakivaraus toimii näissä (lailla säädetään…)
• poikkeusolot, kuten määritelty perustuslaissa
• poikkeuslaki, joka säädetään perustuslain säätämisjärjestyksessä

Muuten tuomioistuimen tulee soveltaa lain ja säädösten tulkinnassa perustuslakia (PL 106 §, PL 107 §).

No, mitenkäs tähän suhtautuu esimerkiksi seuraava tilanne jossa alkoholia nauttinut nuori tulee ensiapuklinikalle ja vaatii, että vanhemmille ei kerrota mitään. Esimerkki ei nyt varsinaisesti ole perustuslain kanssa ristiriidassa, mutta lääkärien omat ohjeet törmäävät kuin Titanic jäävuoreen lain kanssa. (Kuitenkin hieno esitys rajoitusedellytyksistä tuli kirjoitettua niin ei sitä kannata poistaakaan.) Nimittäin: Potilaan tahtoa tulee noudattaa, jos hän on tarpeeksi kypsä. Tämä pätee myös alaikäisille lapsukaisille. Nyt sisään tuleva teinihän näin väittää. Tulisiko lääkärin soittaa kotiin vai ei?

Humanoidia tämä ei haittaa, koska en näe tuossa ongelmaa – luonnollisesti vanhempia informoidaan. Mutta rakkaat sosiaali*-tieteilijät (sosiaalityö, sosiaalipolitiikka, …) vaivaavat päätänsä tälläisissä triviaalin tuntuisissa kysymyksissä. No keskustelimme aiheesta luennolla, ja luennoitsija totesi:

Mä kirjoitin HUSille sellaiset ohjeet, että soitetaan kotiin. Selvästi nuori ei ole tarpeeksi kypsä. Sitten mun yksi työtoveri totesi: “Sä korjasit nyt semmosen virheen, mikä lainsäädäntöön on jäänyt.” Mä vastasin, että päätös muuttuu sitten kun on ensimmäinen oikeustapaus. Ja yhtään oikeustapausta ei vielä ole tullut.

No, koska luennoitsija on korjannut vakavan puutteen lainsäädännössä, voimme todeta hänen olevan mahtava, valtava tai suunnaton.

Kuten kaikki ahkerat lukijani toivottavasti ovat ymmärtäneet, yliopisto on opiskelulaitos eikä vain pippaloiden pitämiseksi perustettu massiivinen laitos. Oikeastaan yliopisto on tutkimusalan yksikköja yhteiskunnallinen vaikuttajakin, mutta pientä fuksiamme kiinnostaa näin alkuun opiskelu.

Mutta aiheeseen. Minkälainen on yliopisto mielestäni oppimisympäristönä? Tunnettua on, että opettamalla oppii parhaiten ja yliopistossakin tämä on ymmärretty. Luennoilla tehtävät korjauset ja kommentointi parantavat responsiivisuutta. Jo viime tilastotieteen luennolla kerroimme opettajallemme, että puolikkaalla jakaminen on vähän niinkuin kahdella kertomista ja itse autoin häntä jopa notaatiokriisin kanssa.

Lisäksi opetamme jopa toisiamme. Nykyinen Suomen poliittisen järjestelmän kurssi sisältää jokaisen opiskelijan pitämän alustus ennen ystävällishenkistä keskustelua aiheesta.

Toisaalta merkittävä osa oppimista on epäonnistuminen. Tämä saattaa olla yllättävää, joten perustelen näkökantaani hiukan: jotta tietäisi miten voisi parantaa osaamistaan on pakko tehdä virhe joka paljastaa puutteet. Virhe luonnollisesti on epäonnistumisen näkyvin merkki.

Yliopisto on järjestänyt mahdollisuuden tähän, ja pieni humanistinne on tutustunut edellisen tentin koevastauksiinsa. Huomattuja puutteita oli valitettavan paljon, ja jotta tulevat humanistisukupolvet välttäisivät ne (ja kehittäisivät aivan omat uudet virheensä).

Selityksen puuttuminen. Havaitsin, että täydelliseen vastaukseen olisi kaivattu enemmän määrittelyä ja täsmennyksiä. Pelkkä lista ei riitä, mutta sitä pitää silti kuvata täsmällisemmin – eli humanistisoida.

Määritelmien merkittävyys. Muista, miten asiat on määritelty äläkä tee virheitä näissä asioissa. Tämä on hankalaa, koska muistettavaa sisältöä voi olla huomattavan paljonkin mutta tätä humanismi taitaa olla. Isojen asiakokonaisuuksien hallintaa siten että osaa vähän kaikkea kaikesta, mutta kuitenkin riittävästi että osaa selittää niistä tarvittavat asiat.

Miellyttävyys. Ero hyvän ja loistavan vastauksen välillä on, kuten professori sen minulle sanoi: “mielekkyys”. Täytyy osata korostaa asioita, joita vastauksessa vaaditaan. Tämä eroaa edellä mainitusta selityksestä siinä, että loistavaan vastaukseen saatetaan toivoa jotain yksityiskohtaa – selitys taas kuvasi enemmän yleistä selittämistä. Selvää lienee, että tämä on erityisesti esseissä tyypillinen ongelma. Edelleen muistan katkerana historian kokeen josta en saanut yhdeltä sivulta ollenkaan pisteitä vaikka asia oli hyvin merkittävää. Sen sijaan sain yhdessä kappaleessa noin puolet tehtävän kokonaispistemäärästä.

Näin oppineena olen jälleen valmis kohtaamaan seuraavat taistot ja kehittää taitojani edelleen paremmaksi.

Lukijalle jätetään harjoitustehtäväksi (oppimistavoiteeksi tämän artikkelin osalta) kaikkien kirjoitusvirheiden löytäminen tästä artikkelista. Voit käyttää kommentointiosuutta niiden ilmoittamiseen 😛 .

Kuten olen jo aiemmissa postauksissa todennut, valtiotiede on hankalaa koska määritelmät eivät koskaan ole yksikäsitteisiä. Tämä saa jokaisen humanoidin pään pikkuisen pyörälle kun samasta asiasta puhutaan eri nimillä ja eri asioista samalla nimellä.

Mutta mikä saa pikku-Matin nostamaan aiheen esille jälleen? No, kirjoitin viattomasti pakollista ainetta Suomen kuntaliitosta, tuosta kuntatiedon pääkeskuksesta. Aineen tuli käsitellä suomalaista etujärjestöä, jollainen Kuntaliitto on – vai onko? Materiaalissamme etujärjestöjen kenttä oli kohdistunut työmarkkinajärjestelmäämme. Mieleni kalvasi epäluulo, ollakko vaiko eikö olla. Se on kysymys.

Mitä humanisti tekee paniikin iskiessä? Tietenkin kehittää humanistista perustelua elämän tarkoitukselle ja sille miksi juuri humanisti on oikeassa ja kaikki muut ovat harhaoppisia. Nostin hihat ylös ja vetosin auktoriteettiin, Pasi Saukkoseen joka on kirjoittanut verkko-oppikirjamme.