Tänään käsittelimme luennolla instituutioita muutoksen ja jatkuvuuden kysymyksien kautta. Institutionaalinen teoria voidaan jakaa uuteen ja vanhaan malliin; kun vanhempi institutionaalinen teoria keskittyy enemmän positivistiseen tutkimussuuntaan ja rakenteisiin, niin uusi institutionaalinen teoria on ottanut laajemman käsityksen siihen mitä instituuitiot oikeastaan ovat:

Instituutiot ovat pysyvyyttä omaava ajattelun ja toiminnan muoto, joka on juurtunut ihmisten tai ryhmien tahoihin. Eritysesti on syytä huomata varsin laaja-alainen määritelmä; melkein tekee mieli kysyä mikä ei ole instituutio kun epämuodolliset rakenteet, normit ja uskomukset voivat olla instituutioita.

Käsittelimme luennolla kahta esimerkkiä instituutioista; simputus ja prostituutio. Prostituutio jakoi ihmiset varsin selvästi; onko kyseessä todellakin instituutio vai onko se enemmänkin jotain muuta. Varsinkin pojat olivat varsin hanakasti sanomassa, ettei prostituutio ole instituutio.

Itse osallistuin keskusteluun pohtimalla, että tutkijan pitää itse valita onko kyseessä instituutio vai ei – tämän valinnan pitäisi pohjautua tutkimuskysymyksen asetteluun ja siihen mikä on paras mahdollinen selitysmalli siihen tilanteeseen. Toisaalta simputustahan voi vaikka selittää rationaalisen valinnan teorialla tai ehkä jopa sukupuolitietoisesta tutkimusnäkökulmasta.

Mutta, mikä uudessa institutionaalisessa on niin hienoa? Se on vapaampi; se keskittyy säännönmukaisuuksiin eikä itse organisaatioom; se pystyy selittämään muutosta; se ei pyri kokonaisvaltaiseen selittämiseen ja on kontekstitietoinen. Lisäksi kaiken tämän lisäksi, se kykenee keskustelemaan arvoista eikä oleta niitä annettuina. Se siis tutkii politiikkaa laajassa merkityksessä. Kuten kaikki yhteiskunnalliset selitysmallit; tämäkin on kerännyt ympärilleen vastustusta: valta (vaikea sana) ei kuulema saa tarpeeksi merkitystä, toisaalta yleistä epämääräisyyttä kaikessa on.

Muistan itse käsitelleeni presidentti-instituutiota noin vuosi sitten; toisaalta yliopisto on instituutio mutta avioliittokin voidaan nähdä instituutiona. Ihan riippuen siitä, mitä haluaa korostaa – mutta mikään ei ole kaikkeen kelpaava yleisavain.

Web 2.0 on muuttunut melkein kirosanaksi useimmille; sitä tungetaan nykyisin liian moneen paikkaan miettimättä ollenkaan mitä se tarkoittaa – itsekin välillä 2.0:llaa liikaa kaikkialle tunkevana tunnustan tämän ongelman.

Suoritan kurssia jonka nimi on Perspectives on EU-Criticism, ja tämän kurssin muodollisuus on muutenkin varsin jännää; opettaja korostaa että tärkeintä on että opimme ja kokeilee jänniä menetelmiä aina välillä. Olemme tähän mennessä tutustuneet teorioihin (mind-map) ja sivunneet eurobarometriä sekä historiaa (jokaisen oma yhden minuutin esitys). Kurssia ei suoriteta tentillä vaan noin viiden sivun esseetä vastaavalla työmäärällä – tämä saa siis olla vaikka teatteriesitys jos haluaa.

Eräällä luennolla minulle heräsi idea: usein koen että keskustelu jää ajanpuutteen takia kesken. Lisäksi luentopäiväkirja auttaa palauttamaan mieleen mitä kurssilla olen oppinut. Mutta, jos luon interaktiivisen luentopäiväkirjan, toivottavasti pystyn parantamaan niin depaattia kuin myös omaa pohdintaani. Siispä perustin blogin.

En edes pelkää että tälläinen IT-vempele aiheuttaisi ihmisille ongelmia – nimittäin käytämme Moodlea kurssin virallisena sivuna muutenkin.

“Tämä saattaa yllättää joitain yhteiskuntatieteilijöitä, mutta tämä on eksakti ala.” Jotain tälläistä jäi mieleen peliteorian aloitustunnilta. Kyseessä on siis kansantaloustieteen laitoksen tarjoama kurssi, joka vain näytti söpöltä ja pörröiseltä. Siispä suuntasin jälleen kerran Economicumiin, joka ei ole keskustakampuksella vaan Pienen parlamentin takana oleva tiilinen rakennus.

Ensimmäisellä luentokerralla käsittelimme jotain perinteisiä pelejä

• sukupuolten välinen taistelu
• kuuluisa vankilaongelma
• metsästysongelma

Käsittelimme myös nopeasti Nashin tasapainon käsitteenä sekä dominanssin merkityksen. Nämä toki esitettiin muodollisesti kaavoilla, joiden notaatio saattoi hämätä jopa tarkkaavaisinta lukijaa. Kutenkin, Nashin tasapaino on merkitykseltään varsin yksinkertainen; se on paras vaihtoehto kullekin pelaajalle jos oletetaan etteivät he tiedä toistensa valintoja.

Minua erityisesti huvitti luennoitsijan kommentti: “Tämä saattaisi toki kiinnostaa politiikan tutkijoita, mutta eivät ne harrasta tälläistä.” No, mäpä luen.