Humanoidin loppuviikko on epätriviaali. Koko viikonloppu taitaa pyöriä koulumaailman ympärilllä, mutta eihän siinä mitään varsinaisesti uutta ole. Mutta mitä pieni yhteiskuntatieteilijä (kyllä humanisti on kivempi termi, kun se vie vähemmän tilaa) on saavuttanut kuluvalla viikolla? Tutkikaamme tapausta hypoteesilla: ei mitään.

Olen nyt kuunnellut hallinnon ja organisaationtutkimuksen luentoja ja todettakoon seuraavaa luentojen perusteella johtajuudesta seuraavaa:

• On olemassa leadershippejä joilla on suuria visioita
• On olemassa managereita jotka pyörittelevät niitä oikeita rattaita
• (Kyllä, nämä ovat suomenkieliset termit!)

Harjoitustehtäväksi jätetään pohdittavaksi, kumpaa johtajatyyppiä lukija edustaa.

Samoin tutustun ahkerasti kirjallisuuten, jota joudun arvostelemaan huomattavasti kirjan ajankohtaisuutta. Se on kirjoitettu 1990-luvun kurjuuden aikana ja se haisee – jopa maistuu – kirjasta läpi. Kirjassa keskitytään ehkä jopa liikaa rationalisointiin ja organisaatioiden säästöpaineiden pohdintaan. Mutta parempaakaan ei ole saatavilla, joten Matti on nyrkin ja hellan välissä tässä tilanteessa.

Todettakoon luennolta myös yksi erityiskohta, joka vaatii lukijalta taustatietoja: Luennoitsijamme on myös laitoksen johtaja, joka on juuri hakenut eroa asemastaan. Hän mainitsi luennolla usemman kerran siitä, kuinka ongelmallista hallinnossa on jos managerin ja hallinnoitavien yhteistyö ei toimi, eli välit ovat tulehtuneet kuten usein sanotaan. Erityisen vaikeaa tämä on, jos myös leadership-tyypin johtajuutta esiintyy. Voimmeko päätellä tästä jotain tilanteesta laitoksellamme?

Viikonloppuna tuotan esseitä tietojenkäsitlelyn jaloon oppimäärään. Ajattelen soveltaa suljetun huoneen tekniikkaa, eli eristäydyn oppimiskeskus Aleksandriaan ja poistun kun esseet on tehty. Kyseinen tila on siis auki minulle ympäri vuorokauden, eli todella voin lukittautua sinne. Sen lisäksi tutustun vielä lisää kurssin materiaaliin, kirjoihin, luentokalvoihin ja muistiinpanoihini. No, se ken leikkiin ryhtyy se leikkiin kestäköön on tunnettu sanonta jokaisen lapsuudesta. Kyllä se pätee vieläkin.

Alussa esitettiin hypoteesi. Voidaanko hypoteesi hylätä 5 prosentin riskillä? Valitettavasti humanistinne ei ole vielä tilastotieteessä edennyt näin monimutkaisiin asioihin, joten jätän hypoteesin voimaan – toistaiseks, koska en osaa muutakaani.

Pieni humanistinne on ollut hyvinkin kiireinen alkuviikolla, luntoja ja tenttikirjallisuutta tulee kahlata läpi.

Tosiaan, tentti. Ilkeää – mutta pakollista puuhaa. Valtio-opin tentissä tulen toivoakseni vastaamaan kolmeen luentoja käsittelevään ja kahta kirjallisuuteen perustuvaan kysymykseen. Jos näin en onnistu tekemään, edessä on automaattinen hylkääminen. Valtsikka pelaa kovilla panoksilla.

Pyrin nyt lukemaan kirjallisuutta läpi ja sisäistämään sen – mitä siellä oikeasti vaaditaan? Tämä ei ole triviaalia, koska tenttikokoelmaa ei ole olemassa jolloin oletukset on vähän hukassa. Ja kun pelko on suurinta, palataan kehityksessä alaspäin: teen värillisillä kynillä selkeitä muistiinpanoja kirjallisuuden keskeisistä teorioista voidakseni näiden tiivistelmien kautta hallita koko kirjaa parempana kokonaisuutena. Toivotaan parasta ja varaudutaan julkiseen nöyryytykseen kun arvosanafunktio palauttaakin NaN-tuloksen.

Mitä muuta olen saanut aikaiseksi? Aamulla kävin kuuntelemassa kuinka normaalijakauman taulukoita luetaan. Sitten kiiruhdin tietojenkäsittelyn pariin kuuntelemaan aiheesta josta esseet olivat jo valmiina – eli hukkasijoitus ajallisesti.

Tosin Kumpulaan on aina kiva tulla. Täällä on tuttuja – jopa enemmän kuin valtiotieteellisessä. Mutta valtiotiede on kovin, kovin kiinnostavaa ja samaan aikaan kovin, kovin hankalaa pienen humanoidin päähän.