Miksi sodimme?
Äiti peittelee lastaan iltaisella ja huomaa lapsen näyttävän kovin mietteliäältä.
“Mitäs mietit?” äiti kysyy pörrötellessään pojan tukkaa.
Poika vastaa: “Äiti, miks maailmassa soditaan?”
Äiti huokaisee syvään ja raskaasti…
Kysymys on valitettavan epätriviaali, mutta kuuluu silti yhteiskuntatieteiden – tarkemmin maailmanpolitiikan pääongelmiin. Kuten tieteessämme aina, ei vastausta tähänkään ole saatavissa niin että se todella toimisi. On vain teorioita, ajatuksia ja pohdintoja.
Hakovirta (2002, s. 212) esittää Waltzia mukaillen (kyllä, paha sekundäärinen lähde) viisi erilaista selityssyytä konfliktien – pahimmassa tapauksissa sotien syntyyn;
- yksilöt
- yhteiskunta
- valtio, mukaanlukien sekä valtiollisen järjestyksen että ulkopoliittisen toiminnan
- ylikansalliset poliittiset järjestelmät
- konfliktien omadynamiikka
Mutta, mutta… Eihän tuo luettelo meitä kovinkaan pitkälle. Tutustutaan vähän tarkemmin joihinkin kiintoisiin teorioihin.
Demokraattisen rauhan teorian mukaan demokraattiset valtiot eivät sodi. Syy on niinkin triviaali, kuin että demokraattisessa valtiossa kansa ei tahdo sotia – ainakaan yhteiskuntateoreetikkojen mielestä. Teorian pienenä epäkohtana voisi olla nykyinen Yhdysvaltojen politiikka – mutta ovela tutkija sivuuttaa tapauksen vetoamalla tuomioistuimen ylipolitikoitumiseen.
Toisaalta erään näkökulman mukaan ihminen on luontaisesti agressiivinen. Johtuen tästä, sodat ovat välttämättömiä ja johtuvat vain ihmisluonteen olemuksesta. Aiemmin puhuin suurista teoriasuunnista, tunnistanet varmasti että kyseessä on realistisen koulukunnan tyylin teorian taustalta.
Ehkä masentavin mahdollinen teoria on kuitenkin pahan kierteenä ymmärrettävä kulku: Kun valtio A ja valtio B kiistelevät asioista, on sillä tapana loiskua yli yhdestä asiasta toiselle. Kun esimerkiksi A valmistautuu tekemään jotain, B joutuu välttämättä oman turvallisuudensa nimissä tekemään samoin. Tämä kierre johtaa lopulta varusteluun ja voi purkautua vain toisen valtion luovutuksella (joka olisi suuri maailmanpoliittinen tappio) tai sodalla. Esimerkiksi kylmä sota lienee hyvä esimerkki tästä mallista.
Nostetaan esille vielä yksi varsin huvittava näkökanta: sodalla ulkoista valtiota vastaan voidaan kansakunnan huomio kiinnittää siihen, eikä sisäisiin ongelmiin. Kyseessä on siis harhautusstrategia. Samoin on empiirisesti havaittu, että kansakunnan johtajien suosio kasvaa sodan aikana. Vaikka kuulostaakin huvittavalta, en ole edes ensimmäinen joka kehittelee tälläisiä teorioita: jopa viihdemailmassa on tehty parodiaa tästä.
“Kulta pieni, älä kysele noin hassuja” kuiskaa äiti samalla sammuttaen valon.
“Nuku hyvin, kauniita unia” äiti sanoo oven suusta ja sulkee oven.