Yliopisto – kaksisuuntainen oppimisympäristö
Kuten kaikki ahkerat lukijani toivottavasti ovat ymmärtäneet, yliopisto on opiskelulaitos eikä vain pippaloiden pitämiseksi perustettu massiivinen laitos. Oikeastaan yliopisto on tutkimusalan yksikköja yhteiskunnallinen vaikuttajakin, mutta pientä fuksiamme kiinnostaa näin alkuun opiskelu.
Mutta aiheeseen. Minkälainen on yliopisto mielestäni oppimisympäristönä? Tunnettua on, että opettamalla oppii parhaiten ja yliopistossakin tämä on ymmärretty. Luennoilla tehtävät korjauset ja kommentointi parantavat responsiivisuutta. Jo viime tilastotieteen luennolla kerroimme opettajallemme, että puolikkaalla jakaminen on vähän niinkuin kahdella kertomista ja itse autoin häntä jopa notaatiokriisin kanssa.
Lisäksi opetamme jopa toisiamme. Nykyinen Suomen poliittisen järjestelmän kurssi sisältää jokaisen opiskelijan pitämän alustus ennen ystävällishenkistä keskustelua aiheesta.
Toisaalta merkittävä osa oppimista on epäonnistuminen. Tämä saattaa olla yllättävää, joten perustelen näkökantaani hiukan: jotta tietäisi miten voisi parantaa osaamistaan on pakko tehdä virhe joka paljastaa puutteet. Virhe luonnollisesti on epäonnistumisen näkyvin merkki.
Yliopisto on järjestänyt mahdollisuuden tähän, ja pieni humanistinne on tutustunut edellisen tentin koevastauksiinsa. Huomattuja puutteita oli valitettavan paljon, ja jotta tulevat humanistisukupolvet välttäisivät ne (ja kehittäisivät aivan omat uudet virheensä).
Selityksen puuttuminen. Havaitsin, että täydelliseen vastaukseen olisi kaivattu enemmän määrittelyä ja täsmennyksiä. Pelkkä lista ei riitä, mutta sitä pitää silti kuvata täsmällisemmin – eli humanistisoida.
Määritelmien merkittävyys. Muista, miten asiat on määritelty äläkä tee virheitä näissä asioissa. Tämä on hankalaa, koska muistettavaa sisältöä voi olla huomattavan paljonkin mutta tätä humanismi taitaa olla. Isojen asiakokonaisuuksien hallintaa siten että osaa vähän kaikkea kaikesta, mutta kuitenkin riittävästi että osaa selittää niistä tarvittavat asiat.
Miellyttävyys. Ero hyvän ja loistavan vastauksen välillä on, kuten professori sen minulle sanoi: “mielekkyys”. Täytyy osata korostaa asioita, joita vastauksessa vaaditaan. Tämä eroaa edellä mainitusta selityksestä siinä, että loistavaan vastaukseen saatetaan toivoa jotain yksityiskohtaa – selitys taas kuvasi enemmän yleistä selittämistä. Selvää lienee, että tämä on erityisesti esseissä tyypillinen ongelma. Edelleen muistan katkerana historian kokeen josta en saanut yhdeltä sivulta ollenkaan pisteitä vaikka asia oli hyvin merkittävää. Sen sijaan sain yhdessä kappaleessa noin puolet tehtävän kokonaispistemäärästä.
Näin oppineena olen jälleen valmis kohtaamaan seuraavat taistot ja kehittää taitojani edelleen paremmaksi.
Lukijalle jätetään harjoitustehtäväksi (oppimistavoiteeksi tämän artikkelin osalta) kaikkien kirjoitusvirheiden löytäminen tästä artikkelista. Voit käyttää kommentointiosuutta niiden ilmoittamiseen 😛 .
November 18th, 2006 at 3:07 am
Itse olen matalamielisiä, maallisia aineita opiskellessani jättänyt luennot vähemmälle. Uskon että ne ovat olennaisempia humanistisilla kursseilla, juuri tuon “mielekkyys”-tekijän vuoksi – koska esseiden arvostelu on subjektiivista, kannattaa jakaa opettajan näkemys aiheesta.
Prujusta opiskelu saattaa vaikuttaa pintapuolisesti katsottuna puuduttavammalta kuin luennot – mutta sillä on hyvä täyttää ärsyttävät puolen tunnin bussimatkat.
November 20th, 2006 at 10:43 pm
Toveri Tivi!
Olisi ehkä syytä korjata tämä harhaluulo luento-opetuksesta heti alkuuun:
Opintomme koostuvat sekä luennoista että kirjoista. Tentistä ei pääse läpi ilman toista osuutta. Myöhemmin tulee vielä kursseja, joissa koko kurssi tentitään – eli yhtään luennoitsijaa ei nähdä koko kurssin aikana.
Mielekkyys taas vaikuttaa erinomaisen (5) ja kiitettävän (4) välillä eniten. Esseiden arvostelu ei ole subjektiivista, joka toki on valitettavaa. Mutta toisaalta, esimerkiksi omat esseeni olivat katkerasti juuri 5-4 ja 4-3 rajoilla. Proffa katsoi minua hetken ja pohdittiin sitten yhdessä sitä, että onko se nelosen vai kolmosen vastaus – päädyttiin yksimielisesti kolmoseen.
Eniten minua häiritsee nykyinen kurssini Suomen poliittinen järjstelmä, joka arvioidaan esseiden, tuntiaktiivisuuden, oman työn ja tentin perusteella. Omista esseistä ei saa välipalautetta, joka on mielestäni epäreilua. Ne tulisi laskea vastaamaan osasuorituksia, eli niistä pitäisi saada arvosana. Luennoitsija ei tosin ole samaa mieltä.
December 8th, 2006 at 10:04 pm
Ensimmäisessä kappaleessa: “yksikköja”; pitänee olla: “yksikkö ja”
Neljännessä kappaleessa: “jotta tietäisi – – osaamistaan on pakko – – virhe joka – -“; pitänee olla: “- – osaamistaan, on pakko – – virhe, joka”
Viidennessä kappaleessa: Viimeisestä virkkeestä puuttuu ilmeisesti toinen päälause. (“, ja jotta “; pitänee olla: “, ja jotta , “)
Kuudennen kappaleen lopussa ajatusviivan paikalla on käytetty jotain muuta viivaa. Tämä saattaa olla tosin teknisistä syistä johtuva pakotettu virhe.
Seitsemäs kappale: “Muista, miten – – määritelty äläkä – -“; pitänee olla “määritelty, äläkä” (‘Miten’-sana aloittaa sivulauseen, joka tulee myös päättää pilkkuun, koska se jatkuu toisella päälauseella. Ilman sivulausettahan näiden päälauseiden väliin ei tulisi pilkkua.)
Kahdeksannessa kappaleessa taas viivavirhe (ks. kuudennen kappaleen selitys).
Tässä ei välttämättä ollut kaikki virheet, ja toisaalta osa tässä virheiksi mainituista kohdista saattavat olla minun väärin ymmärtämiäni.
December 8th, 2006 at 10:38 pm
Arvon herra tai rouva Tarkka,
Kiitettävää ahkeruutta tämän postauksen osalta, olet saavuttanut postauksen oppimistavoitteen vähintäänkin kiitettävästi (4).
Muuten sivumainintana, olen istunut itsensä Jukka Tarkan luennolla aikoinaan.