Tällä kertaa humanoidinne ei ole tehnyt mitään pahaa. Eräs samalla linjalla opiskeleva tuli puhumaan minulle Euroopan poliittisten järjestelmien tentistä, jonka hän sanoi raiskanneensa. Siis menneensä tenttiin huonommilla tiedoilla kuin tavallisesti, ja pohtikin nyt tulisiko hänen päteä tunnontuskia.

Pääsimme tästä kiinnostavaan kysymykseen siitä mikä on opintojemme tarkoitus. Onko tarkoituksemme kerätä paljon opintopisteitä, oppia asioita vaiko jotain ihan muuta? Kysymys kuulostaa triviaalilta, luonnollisesti olemme yliopistossa opiskellaksemme, mutta asia ei arvon valtiotieteilijän mielestä ole näin yksinkertainen. Toki olemme opiskelemassa, mutta akateeminen koulutuksemme on vain jatkoa lukiolle ja pyrkii sivistämään meitä johonkin ammattiin. Idea brittiläisestä herrasmiehestä, joka juo teetä säännöllisesti kello neljä, on vanhentunut. Ensinnäkin, yliopistossa on nykyisin enemmänkin naisia ja toiseksi – ikävästi muotoiltuna – jokainen opiskelija toivoo että joku joskus suostuisi maksamaan siitä että teet
jotain mikä edes jotenkin liittyy siihen mitä opiskelit.

Olemmeko siis yliopistossa keräämässä tietoja tulevaan ammattiin? Tuo kuulostaa varsin käytännönläheiseltä, mutta näin se taitaa olla. Vaikka jotkut, kuten pikku-Matti tässä, haaveilevat tutkijuudesta niin eihän meistä kaikista voi apurahatutkijoita tulla. Oikeastaan, varsin harva yliopiston käynyt pääsee jatkamaan akateemisessa maailmassa tutkijana. Toki myös yksityisellä puolella on tutkijoita, mutta suurin valtiotieteilijän työllistäjä lienee kuitenkin virastot, niin valtiolla kuin kunnilla. Matematiikan laitoksella suuri palkkaaja taas oli oppilaitokset, jos en nyt ihan väärin muista. Tosin, voitaneen kommentoida että maisterintutkinnon ei ole tarkoitustkaan olla tutkijakoulutusta, mutta se on kuitenkin akateeminen viisi(+ än)vuotinen tutkinto joka päättyy oman tutkimuksen suorittamiseen.

Kun pohdin nykyistä yliopistoa, niin mietteet akateemisesta vapaudesta ovat varsin erilaisia. Minulle lähetettiin hyväksymiskirjeessä mukana viiden vuoden lukujärjestys. Kurssini on tarkkaan suunniteltu, enkä voi vaikuttaa kovinkaan paljon itse siihen mitä pääaineessani opiskelen. Toki tämä on aivan luonnollista nyt, mutta palataan ajassa muutaman epsilonin verran taaksepäin ja nykyistä tehdasta voitaisiin kummastella. Näköjään yliopisto ei usko, että osaisin itse päätellä mikä olisi hyödyllistä, tai sitten heillä on jotain unelmia yhteisestä valtiotieteilijän osaamisesta.

Toisaalta olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on vapaa sivuaineoikeus. Tämän oikeuden turvin ja vedoten siihen ettei laitokseni voi puuttua opintoihini kunhan pääaine etenee suunnitellusti pystyn muokkaamaan sitä mitä opiskelen varsin hyvin. Tilastotiedettä, tietojenkäsittelyä, tieteen ja teknologian tutkimusta, matematiikkaa, naistutkimusta, markkinointia, tulevaisuuden tutkimista, graafista suunnittelua, lakitiedettä… Kyllä, olen ajatellut kaikkia tuon listan kohtia enemmän tai vähemmän vakavasti. Joillain aloilla asiat ovat vielä ankeammin, kuten esimerkiksi hallintotieteilijöillä joiden on pakko opiskella johtamista.

Edelleen, etenemistämme mitataan opintopisteillä, jotka vastaavat keskimääräisen opiskelijan keskimääräistä työpanosta keskimääräiseen arvosanaan. Todellisuudessa, koska jokaisen opiskelijan lähtötaso on erilainen, on tämä teoreettisen työn mitta varsin teennäinen. Kuitenkin, tavoitteemme on kerätä näitä yksikköjä 60 kappaletta vuodessa. Tällä vuosivauhdilla saavutakmme valmistumiseen vaaditun 300 opintopistettä viidessä vuodessa, mikä on valtionjohdon toive. Opintopisteitä saa todella erikoisistakin kursseista, esimerkiksi tietokoneen käytöstä tai pakollisen opintobyrokratian tekemisestä.

Totta puhuen en tiedä, mitä varten opiskelen. Kun kaikki muutkin opiskelevat, niin pitää sitä kai minunkin.

This entry was posted on Wednesday, May 9th, 2007 at 9:52 pm and is filed under Opiskelijaelämää. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.