“Tämä oli poliittinen päätös.”
Maailmamme on täynnä poliittista toimintaa. Tarpeeksi avarakatseisella politiikan määritelmällä voisi sanoa, että aina kahden ihmisen välinen sosiaalinen kanssakäyminen olisi poliittista päätöksentekoa. Toisaalta, toinen politiikan määritelmä korostaisi että poliittisessa toiminnassa ollaan tekemisissä kaikkia koskettavien asioiden kanssa.
Määrittelen politiikan tässä kohtaa suomalaisen tutkijakaksikkoa Paloheimo&Wibergiä mukaillen: politiikka on omien tavoitteidensa saavuttamisyrityksiä yhteiskunnallisesti sallittuja vallankäytön keinoja käyttäen. Tämä määritelmä tuo esille politiikan ilkeyden, joka on ehdottoman tärkeää havaita. Edellisen määritelmän avulla toivottavasti havaitaan kuinka rationaalinen poliittinen päätös on.
Otetaan tästä esimerkki opiskelijapolitiikan piiristä:
Myös Ylioppilaslehden päätoimittajan valinta on HYYn Vihreille mieluisaa puuhaa: yhdeksästä päätoimittajaehdokkaasta seitsemän mainitsi yhtenä lempipoliitikkonaan vihreän henkilön. Heidi Hautalan ja Osmo Soininvaaran lisäksi mainittiin kolme Vihreään Liittoon kuulumatonta poliitikkoa – Tarja Halonen, Seppo Kääriäinen ja Urho Kaleva Kekkonen. Ryhmämme voikin tyytyväisenä unohtaa tämän asian kohdalla politiikan ja keskittyä puhtaasti olennaiseen, eli pätevimmän mahdollisen päätoimittajan valitsemiseen Ylioppilaslehdelle. (Lähde: Villiviini)
Tarkastellaan kirjoittajan argumentaatiota vähän tarkemmin. Aivot online hetkeksi… Koska kaikki hakijaehdokkaat kannattivat vihreitä värejä niin ongelmaa ei politiikan kanssa tullut. Siispä, koska kaikki toimijat ovat oikeamielisiä, niin voimme valita kenet tahansa heistä. Koska rahoitan Ylioppilaslehden toimintaa, ihmettelen miksi hakijoilta on edes kysytty mieluisinta poliitikkoa. Jos oikein muistan, niin työhönottolaki kieltää syrjinnän myös ajatuksien perusteella, mutta eihän voida olettaa että poliitikot näitä asioita tuntisivat.
Sen minkä pienet ensin, sen isot perässä. Seuratkaamme hetken aikaa Helsingin kaupungin taidemuseon johtajuusvalintoja. Jälleen kerran maksan opintorhastani pienen osuuden veroa, jotta myös Helsingin kaupunki voisi pyörittää toimintaansa. Ehkäpä juuri minun euroni ovat ohjautuuneet kaupungin taidemuseolle.
Helsingin kaupungin taidemuseon tapauksessa kyse on siitä, että vanhan johtajan tilalle tuli saada uusi henkilö. Lautakunnassa äänestyspäätöksellä oikeisto sai voittajaksi yhden ehdokkaan. Kuitenkin, kaupungin hallitukselle ehdoitetaan aivan muuta henkilö – ei edes sitä vasemmiston suosikkia vaan aivan kolmas ehdokas. Ja sen lopullisen päätöksen tekee kolmas poliittinen taho, kaupunginvaltuusto. Minua huolestutttaa eniten se, että saammeko virkaan pätevimmän vai oikeamielisimmän hakijan. (Lähteet: Helsingin Sanomat ja Helsingin Sanomat)
Jos kaupunki todella haluaisi saada virkaan kunnollisen hakijan, laitettaisiin jäsenkirjat hetkeksi sivuun ja pohdittaisiin millaista johtajaa museoon tarvitaan. Mutta, kaikkihan tietää että poliittisia pakastevirkoja löytyy aina ja kaikki mitä tarvitaan on oikean puolueen jäsenkirja. Valitettava tosiasia joka maksaa rahaa.
Politiikka on pahuutta. Mutta, valitettavasti vielä ei ole keksitty parempaakaan keinoa tehdä päätöksiä. Ihanin vaihtoehto olisi tietysti päätöksentekijä jolla ei olisi tunteita ja joka tekisi päätöksen aina oikein. Tälläinen toimija olisi aina rationaalinen, mutta samaan aikaan varmastikin yli-ihminen.
Ehkä on aika tunnustaa, että miehet (ja myös naiset) ovat sikoja. Orwellihän osoitti, että sioilla on tapana hakea itselleen paras mahdollinen asema, jopa hiukan kyseenalaisia keinoja käyttäen. Aikaisemmin esittämäni määritelmä politiikalle tarkoittaa juurikin tätä pahimmalla mahdollisella tavalla tulkittuna.