Jos en kelpaa?
Näinhän siinä sitten kävi, ettei Pojan kanssa pysytty ikuisesti yhdessä. Alkoi ahdistaa liikaa, ei tuntunut hyvältä. Minä sitten totesin, että nyt on aika erota ja Poika ymmärsi sen ja auttoi pakkaamaan tavaroita.
Nyt sitten mieliala on edelleen vähän sekava. Kyllä, itkut on tästäkin itketty, nyt on jäljellä se haikea olo. Moni varmasti tunnistaa tämän olotilan ja myös ne kysymykset joita herää suhteen lopussa. Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa, ehkä meistä olisi tullut kuitenkin jotain lopulta? Ehkä Hän oli minulle Se Oikea? Ja, miksi me oikeastaan lopulta olimme yhdessä näinkin kauan?
Nyt isoin mielessä oleva kysymys on se varsin klassinen, voinko koskaan kelvata kenellekään muulle? Niin. En ole kovinkaan hyvä näissä asioissa ja vielä kuvittelen, että voisin joskus palata Pojan luokse. Mutta, realismia on, ettei se ole mahdollista. Sen näkee ehkä joskus tulevaisuudessa, jos satumme taas sopivissa elämänvaiheissamme yhteen.
Yksi vaihtoehto, joka pyörii päässä varsinkin iltaisin on, että en kelpaa. Mitä silloin? Pitäisikö sitä koittaa hankkia joku satunnainen, ei rakkauteen perustuva suhde — ihan vain, että pahimpaa läheisyyden tarvetta saisi täytettyä. Kelpaisinkohan edes sellaiseen? Vai, elänkö tälläisenä yksinäisenä loppuun saakka? Silloin kyllä hankin kissan — ja unelmoin taas siitä sylistä, jossa voisi tuntea olonsa hyväksi.
Kuten ennenkin, tarinaan on kätketty jotain todellista ja jotain epätodellista. Lukijan mielenkiinnon varaan jätetään arvailla, mitä todella on tapahtunut.