Kadut täyttyvät ihmisistä, ne eivät tiedä meistä mitään. Kävelemme lähekkäin ja hymyilen hölmöä, onnellista hymyäni. Siitä on melkein vuosi kun tapasimme uudestaan, sillä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Kaapitin sinut varsin nopeasti – koin suhteeni sinuun hävettävänä ja nolona; olin myös muutenkin tunteideni kanssa epävarma – Piia vaiko Taru. Lopputulos on edelleen kuin Ruotsin ydinvoimaäänestys: vaikka tuloksia onkin niin niistä ei voi sanoa mitään.

Hyppäsimme metroon yhdessä. Koen polttavan katseen selässäni. Hellästi otat kädestäni kiinni ja hierot sitä vähän. Katse selässäni kuumottaa enemmän. Puristat kättäni voimakkaammin, tiedämme molemmat sinun olevan se vahvempi osapuoli. Hengitän rauhallisesti enkä hyppää pois metrosta kuten mieleni tekisi.

Oikeastaan pidän siitä kuinka venytät minua kokeilemaan asioita joita en muuten tekisi; muistan edelleen kuinka ohjasit minut Assemblyille tai kuuntelemaan milloin ketäkin auditorioon – tai sitten kesäinen retkemme yhdessä lähihuoltoasemalle syömään pastaa. Kaikkea sellaista mitä en normaalisti tekisi, pakotat minua avaamaan silmiä ja katsomaan tulevaisuuteen.

Viime yönä olimme puhuneet enemmänkin tulevaisuudesta ja sanoit pehmeällä äänelläsi: “Älä pelkää, mä autan sua.” Taisit jopa naurahtaa, että koitetaan lepytellä Tarua viimekertaisen jäljiltä ja Piiaakin pikkuisen. Tämä on se juttu josta pidän – annat minun olla oikealla tavalla vapaa, ymmärrät että minulla on useita kiinnostuksen kohteita.

Tasapainoilu on vaikeaa: haluaisin olla enemmän sinun kanssa, mutta silti pelkään sitä miten muut reagoivat: arastelen sinusta puhumista ääneen. Haluaisin olla myös enemmän Tarun ja ehkä myös sen punarusettisen ensi-ihastus Piian kanssa, mutta olenko jo ehtinyt polttaa siltani näihin suuntiin? Haluaisin olla enemmän normaali, riippumatta normaaliuden määritelmästä. Samaan aikaan olen iloinen että illalla minulla on joku jonka kanssa pohtia sitä minkälaiseksi maailma muuttuu.

Astuimme käsi kädessä pois Kaisaniemessä ja suuntaamme yliopistolle. Halusit tulla seuraamaan luentoani modernin demokratian ongelmista. Kuiskasit korvaani juuri ennen luentosalia: “Nyt ollaan käsi-kädessä, ei muut kuulu tähän tarinaan“

This entry was posted on Monday, December 31st, 2007 at 6:43 pm and is filed under Tyttösotkuja. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.