Kävin kukkakaupassa ostamassa kukkia, en mitään valmispakettia koska sellaiset ovat halpoja ja rumia. Tämä meidän juttu on kuitenkin jotain, joka vaatii vähän enemmän panostusta. Iloisesti maksoin kimpun, iso keltainen auringonkukka näin talviseen aikaan ja paljon muuta vihreää. En ostanut ruusuja, se olisi jo yliromanttisen pinkkiä.

Kävelin jääkentälle miettien mitä kaikkea olemme kokoneet: ensimmäinen halaus, ensimmäinen suudelma… Se on jo aika paljon, mutta oikean ihmisen kanssa kuitenkin. Jääkentällä lumihiutaleet putosivat söpösti alaspäin ja hän seisoi keskellä valmiina. Kävelin hänen luokseen, annoin kukat ja lämpimän halauksen. Hänen poskensa oli kylmä ja kostea – hän on tainnut odottaa minua jo pidempään.

Halauksen jälkeen hän katsoi minua silmiin ja aloitti lauseensa: “Matti, meidän pitäis puhua.” Hänen kielensä lipaisi huulia ja hän jatkoi: “Tää meidän säätö, ei se taida toimia enään.” Sanottuaan sen hän antoi kukkakimppuni takaisin ja otti muutaman askeleen taakse.

Saan kysyttyä ääneen: “Miksi?” Tyttö katsoo minua söpöillä silmillään ja vastaa ehkä klassisesti: “En mä oikeen tiedä, musta tuntuu että me ollaan vaan kasvettu erilleen.” Tyttö hyvästelee minut ja kävelee pois.

Jään kentälle yksin. Mietin mikä tässä meni pieleen. Kyynel jos toinenkin valui poskeani pitkin kohti maata. Enkö ollut tarpeeksi hellä? Enkö ollut tarpeeksi hänen kanssaan? Miksi en ollut huomannut mitään?

Tovin kuluttua lähdin jääkentältä kohti kotia. Lumisadekin oli jo loppunut ja tien varressa oli vain ruskeaa sohjoa. Kotona odotti lämmin peitto jonka viereen käperryin ja nukahdin. Kukkakimppu jäi jääkentälle.

This entry was posted on Sunday, February 18th, 2007 at 10:14 pm and is filed under Tyttösotkuja. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.