Punarusettinen tyttö hymyili minulle kainosti. Hän katsoi minua söpösti ja tuijotin häntä itse hölmistyneenä – kyllä, ihastuin.

Kuten ihastuneet pojat aina, hakeudun hänen seuraansa. Halusin tietää hänestä enemmän, ymmärtää mitä hän ajattelee, nähdä tuon söpön ulkokuoren sisälle. Tunne taisi olla molemminpuolista ja tutkiskelimme toisiamme rauhassa, ilman erityisiä paineita. Sitouduimme yhä enemmän ja ensirakkauden huumassa kaveritkin saivat jäädä.

Mutta paraskaan suhde ei ole tädellinen. Itkin hänen vuokseen; olin ymmälläni hänen käyttäytymisestä. Hän oli epäselvä – kuten niin tavallista tytöille – ja jouduin pohtimaan mitä hän todella tarkoitti, mitä minun piti tehdä.

Kaikesta huolimatta muistelen lämmöllä noita aikoja. Hän oli aina lähelläni. Kun elämä potki, hän oli valmiina halaamaan ja lohduttamaan. Tunsimme toisemme jo aika hyvin, mutta halusin silti tietää hänestä enemmän, helliä häntä ja olla hänelle kiltii.

Mutta jokin meni pieleen. Tapasin juhlissa toisen tytön. Tämä tyttö oli erilainen, kun ensirakkauteni oli perinteinen niin uusi tyttö oli räväkkä ja hassu. Teimme juhlissa jotain hyvin tyhmää ja tyttö sai minut irrationaalisesti pauloihinsa. Mutta tiedän, että ensirakkauteni olisi antanut kaiken anteeksi, mutta jokin tässä räväkkyydessä ja outoudessa viehättää. Punarusettisen tytön ja minun välit viilenivät nopeasti.

Tapaamme edelleen tätä punarusettista tyttöä ja välillä jopa kaipaan häntä. Oleme vielä ystäviä, halailemme ja vietämme aikaa toistemme seurassa. Mutta tyttö on kuitenkin loukkaantunut, eikä halua enään kertoa minulle salaisuuksiaan.

Vihjeeksi; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää.

This entry was posted on Monday, October 9th, 2006 at 10:41 am and is filed under Tyttösotkuja. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can skip to the end and leave a response. Pinging is currently not allowed.