Siispä, on aika antaa viimeinen kuolonruiske blogille ja siirtää se pian arkistoituun tilaan. Minulla on jotain aloitettuja aiheita, jotka oman mielenrauhan takiani saatan loppuun. Esimerkiksi Tasa-arvon hegemoninen diskurssi tai Think of the Children! nimiset tekstit on luonnoskansiossa. Kumpikin noista teksteistä liittyy olennaisesti kursseihin joita olen suorittanut, ja ne ovat kyllä siinä vaiheessa auttaneet minua selkeyttämään ajatuksiani — tai ainakin kirjaamaan satunnaisia huomioita ylös.

Millainen humanoidin elämä sitten on ollut kuluneen neljän vuoden aikana? Olen alkanut epäilemään, mitä oikeasti olen oppinut — esseitä olen kirjoittanut ja oksennellut erilaisia tenttivastauksia, mutta onko ne oikeasti oppimista?

Vieläkin minua hämmentää teorian käsite. Ja, varmaan olen unohtanut suurimman osan kurssien sisälllöstä. Parhaiten mielessä on tutkimusmenetelmien kurssit, huonoiten varmaan muistaisin poliittista ajattelua. Kai tämä suuri kurssimäärä on oikeasti opettanut minulle jotain — se vaan on muussautunut epämääräiseksi möykyksi, josta en pysty oikeasti osoittamaan mitä olen oppinut. Ja, ainakin tästä saa vakuuttavan näköisen tutkintopaperin, vaikkakin eräät kommentit laskevat tätä arvoa:

Tutkinto on tutkinto. Olipa se aito tai väärennetty, se on siltikin tutkinto. Ei sillä ole väliä

Mutta, humanoidi ei lähde matkalle maailman ympäri — humanoidi lähtee Kumpulaan.

Hän käyttää kappaleen keskustellakseen kirjoittajan persoonasta ja auktoriteetistä. Keskeinen ajatus on, että tietty kirjoitustyyli on tieteelle ominaista, mutta sen ei välttämättä pitäisi olla. Muistan fuksivuonna, kun luin ‘agraaliyhteiskunnasta’. Vaikka se onkin hävettävää myöntää, jouduin tarkistamaan, mitä tuolla oikeasti tarkoitettiin: yksinkertainen maatalousyhteiskunta oli toki tuttu, mutta ei tuollainen sanahirviö.

Nyt olen oppinut käyttämään samalla tavalla laitteita (devices) tai paremminkin temppuja, jotka osoittavat, että olen “sivistynyt“. Todellisuudessa itse ainakin kyseenalaistaisin oman sivistyneisyyteni: klassikkosatuja, kuten vaikka Pikku prinssiä, en ole lukenut; voinko edes huonolla omatunnolla siis väittää itseäni sivistyneeksi?

Mutta niin, varsinainen idea oli, että wanna-be-tutkijoina me matkimme professoreita, kirjoja sun muuta. En tiedä, mistä opin tavan viitata itseeni The authorina, vaikka yksinkertainen I menisi hyvin sen sijasta. Tai kuinka tiettyjen avainsanojen käyttö osoittaa kuuluvuutta tiettyyn ajatteluryhmään — siksi deliberatiivinen demokratia, vaikka keskusteleva ja argumentaatioon perustuva päätöksenteko varmasti menettelisi, varsinkin jos tuohon laittaisi sopivat viitteet.

Beckerin eräs ajatus on, että tuollainen jargonisointi — tietynlaisen kielen käyttö — on turhaa, ja voi jopa vaikeuttaa omaa ajatteluprosessia. Isompi kysymys on, että olenko jo osoittanut tuntevani säännöt, voidakseni sitten rikkoa niitä? Vai, onko minun — kuten monen muunkin opiskelijan — vielä tarve osoittaa kuuluvamme akateemiseen eliittiin?

Olen nyt työstänyt kandidaatin tutkielmaani enemmän julkaistavaan kuntoon, ja mietin, voisiko sen julkaista journaalissa. Pieni askel tieteelle, iso askel humanoidille — jostainhan sen pitää alkaa. Pohdinnassani päädyin sitten käväisemään erään lehtorin vastaanotolla ja pyytää kommentteja tekstistä.

Vaikkei tapaaminen alkanut ihan lupaavasti — huoneen ovi oli kyllä auki, mutta ketään ei näkynyt — niin yllätyksekseni ensimmäinen reaktio ei ollut negatiivinen, vaan positiivinen. Pahoittelin tietenkin, että tästä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mihin reaktio oli, että ei niitä opiskelijoiden tekstejä niin paljon tule luettavaksi. Hän selasi sen läpi, antoi muutaman vinkin metodologiaan liittyen ja kyseli vielä, että mikä on oma aikatauluni asian suhteen.

Samoin, tasa-arvokurssin opettaja kutsui luentojen aktiiviset osallistujat puhumaan kurssista. Hän lupasi ilmaista kahvia ja pullaa, mikä siis tarkoittaa, että humanoidinne osallstui. Kiintoisaa oli, että häntä oikeasti kiinnosti, miten kurssi oli mennyt, ja puhui myös varsin avoimesti omista lähtökohdistaan, esimerkiksi kommentoi siitä, että tentit ovat varsin huono metodi arvioida suorituksia.

Hämmentävä olo. Välittävätkö ne sittenkin meistä?

Opiskelijoiden ei esimerkiksi pitäisi olla asiakkaita tai se pakollinen riesa, vaan toivottavaa olisi, että — ainakin osa — tulisi osaksi tieteellisempää yhteisöä. En tiedä kuinka yksin olen tämän suhteen, tai miten muilla laitoksilla — tai yliopistoissa asia hoidetaan, mutta koen olevani laitoksella vain, koska minun opettamisesta sattuu saamaan rahaa, ainakin jos joskus valmistun.

Perustelen tätä näkökantaa ensiksi yleisesti liittyen tutkimukseen laitoksellamme ja tämän jälkeen täsmällisesti Politiikan tutkimuksen päivien esimerkillä.

Mitä meillä oikeastaan tutkitaan?

Ensimmäiseksi, tutkimus. Minusta on vähän hävettävää myöntää, etten tiedä mitä laitoksellamme tutkitaan. Tämä voi olla oma virhe, ehkä minun pitäisi istua enemmän sopivilla kursseilla ja saada tätä kautta hahmoitettua kokonaiskuvaa. Toisaalta, olen pyrkinyt olemaan oma-aloitteinen. Olen tarkistanut laitoksemme tutkimus-sivut havaitakseni, ettei siellä oikeastaan sanota mitään. Tiedän paremmalla tasolla esimerkiksi mitä kollegamme Tampereella tutkivat ja seuraan mitä Turussa tapahtuu.

Mutta, tuo tosiaan saattaa hyvin olla omaa kykenemättömyyttäni. Ehkä jollain kurssilla on oikeasti esitetty laitoksemme tutkimusaloja tai jotain sitä vastaavaa teemaa. Toki minäkin tiedän, mitä yksittäiset tutkijat tekevät, lähinnä jos he ovat sattuneet pitämään kursseja omista aihepiireistään. Mutta, kokonaiskuvaa ei vain ole.

Konferenssi — mahdollisuus tavata ihmisiä

Mutta, tarpeeksi tuosta teemasta — sanottavaa olisi vielä, mutta ne on sitten käsiteltävä myöhemmässä teksteissä. Otan konkreettisen esimerkin siitä, kuinka opiskelijat tuntuu vain unohtuneen laitoksellamme. Politiikan tutkimuksen päivät järjestetään vuonna 2010 Helsingin yliopistolla. Oikeastaan, ne järjestetään ensi torstaina.

Nämä päivät olisi hyvä mahdollisuus meille opiskelijoille tavata joitain tekijöitä muualta Suomessa ja saada kokonaiskuvaa siitä missä politiikan tutkimus 2010-luvulla menee. Mutta, opiskelijajärjestömme sähköpostilistalle ei ole tullut tuosta tapahtumasta mitään mainintaa, vaikka se on perustutkinto-opiskelijoille ilmainen. Ehkä me opiskelijat olemme sitten niin rasittavia, ettei meitä tahdota pilaamaan varttuneempien ja kokeneempien tieteenharjoittajien kokoontumista…

En myöskään muista kuulleeni tuosta graduseminaarissa, missä olisi voinut hyvin suositella tuota paikkana käydä kurkkaamassa, mitä konferenssit ovat. (Jos olet yleisen valtio-opin opiskelija, katso järjestettävät workshopit, siellä on ihan mielenkiintoisia aiheita.)

Arvon laitoksen väki, jos haluatte, että opiskelijat olisivat osa laitoksen toimintaa, pitää teidän olla kavereita meidän kanssa. Yksipuolinen rakkaus ei vain toimi.

Arvon blogin lukija, kommenttiosuus on avoinna näkökulmille, miten tätä ongelmaa on ratkaistu Sinun opinahjossasi. Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia ja havaintoja.

Olen jostain kurssin puutteista jo maininnut aikaisemmin jotain asioita, nyt lähinnä käsittelen tenttiä; mahtipontista sadan kysymyksen monivalintakoetta, kustakin kolme vaihtoehtoa. Pitkään koin, että tälläinen koe olisi unelmani: selkeät oikeat vastaukset ja helposti lasketavissa oleva pistemäärä. Kuinka väärässä olinkaan…

Monivalintakokeen hyvyys on, että sillä voi mitata koko kurssimateriaalin osaamisen. Normaalisti tenteissämme on yksi kysymys kirjaa kohti — joskus toki on kaksi, jättäen näin valinnanvaraa — millä mitataan koko kirjan sisällön hallinta. Sadalla kysymyksellä voi tietenkin mitata osaamista laajemmin, tarkistaa, ettei vain olisi tullut luettua muutamaa tärppikappaletta.

Kuitenkin, se mikä määrässä saavutetaan menetetään laadussa. Essee-vastauksessa voi luoda oman näkökannan, tulkinnan, käsiteltävästä asiasta. Esseessä voi yhdistellä eri teemoja ja näyttää, että on sisäistänyt kirjan oppeja eikä vain lukenut niitä ulkoa. Diskreetissä vastauksessa ei tälläisiä voi tietenkään osoittaa.

Kumpi näistä on parempi mittari? Tulisiko mielummin keskittyä osaamisen laajuuteen vai laatuun. Kysymys ei ole selkeä, esimerkiksi fuksikursseilla, joissa rakennetaan suurimmaksi osaksi yhteiskunnallista yleissivistystä, voisi olla järkevää keskittyä siihen, että koko opiskeltava alue tulisi osata. Kuitenkin, politiikan filosofian opintojakso on osa syventäviä opintoja, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitäisi oppia jollain tasolla soveltamaan saatuja tietoja omaan tutkimukseen, ehkä jopa olemaan kriittinen siihen, mitä on opetettu.

Tällä perusteella voisi pitää mielekkäämpänä jotain enemmän soveltavaa oppimistapaa, kuten essee muotoista koevastausta tai ehkä jopa jotain projektia. Nämä toki ovat raskaampia sekä opiskelijoille että opettajille, mutta toisaalta niissä saattaisi jäädä mieleen syvällisempi oppimiskokemus.

Disclamer: Kirjoittaja sai monivalintatentistä tyydyttävän (2) arvosanan, minkä voisi arvioida vaikuttavan käsitykseeni kurssista.

Noh, tämä kuuluu meillä feministisen politiikan tutkimuksen jaksoon, niin tämä ei välttämättä ole kovinkaan yllättävää. Kuitenkin, itse olisin jälkimmäisen tasa-arvonäkökulman kannalla. Lisäksi kurssin sukupuolikoostumus, ja ehkä asennekin kurssilla, häiritsevät minua. Mutta, ehkä isoin pommi tuli tällä kertaa.

Kurssin opettaja totesi, että on pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lisätä miesten tasa-arvosta keskustelevan sivuston kurssimme blogiin. Se oli kuulema saada hänen, feministisen politiikan tutkimuksen, veren kiehumaan. Kuvitellaanpa tilanne toisin päin taas vaihteeksi, jollain kurssilla olisi lisätty — näillä kommenteilla — viite tasa-arvokeskusteluun naisnäkökulmasta. Mitenköhän tällöin olisi käynyt?

Varsin hyvin, jos olisimme Yhdysvalloissa. Druckman et al. (2006) demonstroivat, kuinka kokeellisten menetelmien käyttö on kasvanut — heidän tutkimuksensa keskittyy amerikkalaiseen American Political Science Reviewhen. Myöskin muut tutkimustraditioon liittyvät instituutiot, kuten julkaisukanavat, koulutusohjelma sekä työpaikkoja oli nähtävissä. Toisaalta, eurooppalaisessa tutkimuksessa ei ole, kirjoittajan tietoon ainakaan tullut, kokeellista otetta. Tosin, Suomessa Turun yliopisto, erityisesti Kaisa Herne (2007), on pohtinut menetelmän käyttöä ja tehnyt muutaman kvasi-kokeellisen testin.

Mutta, olemme paljon puhuneet kokeellisuudesta, mitä kokeellisuus oikeastaan tarkoittaa? Täsmällisempään määrittelykeskusteluun kelpaisi esimerkiksi McGraw (1998) tai McDermott (2002). Kuitenkin, tämän blogin laajuudessa riittää vähän kömpelömpi määritelmä: kokeellisessa asemassa keskeinen tekijä on tutkijan kontrolli. Tämä liittyy esimerkiksi koehenkilöiden valintaan, missä keskeistä on satunnaisuus. Myös toistettavuus voidaan kokea olennaiseksi osaksi kokeellisuutta, mihin liittyy ympäristön muuttujien hallinta.

Mutta, mit hyötyä kokeellisuudesta sitten voisi olla? Jos kysymme, miten kokeellista tutkimusta on jo käytetty ja vastaamme Hoffman & Spitzeriä (1985) ja Druckmania et al. (2006) mukaillen: kokeellista tutkimusta voidaan käyttää:

1. olemassa olevien teorioiden ja hypoteesien testaamiseen
2. uusien teorioiden luontiin empiiriseen tyyliin
3. päätöksentekijöiden toiminnan tukemista, esimerkiksi kokeellisesti testaamalla uuden päätöksentekojärjestelmän toimivuutta.

Eli, kokeellinen tutkimus voi olla akateemisen työn lisäksi käytännöllistä, poliittisia toimijoita tukena. Tämä on kiintoisa alue, joka luonnollisesti johtaa kysymyksiin siitä, onko tämä politiikan tutkijoiden tehtävä — vai tulisiko tieteen ja käytännön pyrkiä erottumaan toisistaan. Mitä mieltä sinä olet?

Lisää kokeellisuudesta politiikan tutkimuksessa on luettavissa politiikan teorian kurssille kirjoittamastani esseestä.

On joitain töitä, jotka oikeasti laajentava ajattelutapaa. Kyseenalaistavat pohjaoletuksia, joita lukijoilla on ja avaavat uusia näkökulmia. Näitä ei välttämättä ole paljon, mutta itse löysin sellaisen — yllättävää kyllä, formaalin politiikan tutkimuksen kritiikistä. Kuitenkin, kehittelen tässä ensiksi tarinan juonta (ns. puppaa) pari kappaletta, ennenkuin palaan varsinaiseen aiheeseen.

“Formaali politiikan tutkimus” toteat ihmeissään. “Eikö politiikan tutkimus olekaan vain käsienheilutusta?” miettii vierustoverisi. Niin, formaali politiikan tutkimus on todellakin on oppiala, joka pyrki matematisoimaan politiikan tutkimuksen hienosti esimerkiksi peliteorian ja rationaalisen valinnat teorialla. Esimerkiksi pienellä todennäköisyyslaskennan sovellutuksella päästiin lopputulokseen, että ryhmä on aina viisaampaan päätökseseen kuin päätöstä tekevä yksilö, pienellä taustaoletuksella tosin. Tai, sitten voitaisiin miettiä, milloin ihmisillä on motivaatio käydä äänestämässä. Toki tätä politiikan tutkijoiden matematiikkaa on kritisoitu (välillä aiheestakin), joista parhain kommentti taisi olla, että jo kolmasluokkalainen osaa enemmän, kuin mitä politiikan tutkimuksen alan parhaissa lehdissä julkaistaan.

Kuitenkin, jätetään tälläinen rakentava kritiikki sivuun. Näissä — kuten monessa muussakin politiikan tutkimuksen töissä — odotetaan olemassaolevaksi joku poliittinen kehikko, jossa eletään. Esimerkiksi uskotaan, että on olemassa joku ristiriitariitaulottuvuus, johon toimijat sijoittuvat. Kuitenkin, William Harrison Riker oli voimakkaasti eri mieltä. Hän kommentoi, että poliitikkojen päärooli on luoda uusia näkökulmia ja uusia ristiriitaulottuvuuksia olemassaolevaan maailmaan.

Ennen täsmällisempää esittystä hänen väitteistään, esitetään kaksi sovellettua esimerkkiä, joiden innoittajina edellä mainittu julkaisu on toiminut. Oletetaan, että pääministeri haluaisi mahdollistaa sähköisen viestinnän paremman valvonnan. Tällöin, hänen kannattaa muokata ihmisten näkökulmia, kyse ei ole sananvapaudesta eikä yksityisyydestä, vaan todellisuudessa tällä valvonnalla suojelemme lapsia. Tunnetusti Internet on täyttä pahoja namusetiä, joita vastaan yhteiskunnalla ei ole nyt välineitä. Vain sähköisen viestinnän paremmalla valvonnalla yhteisömme voisi suojella näitä viattomia lapsia, ja eikai kukaan meistä nyt haluaisi lapsia jättää suojatta?

Toinen esimerkki voisi liittyä ulkopolitiikkaan. Oletetaan, ettei ulkopoliittisesta linjasta, esimerkiksi suhteessa Euroopan unioniin, haluta yleisesti keskustella. Tällöin kaksi toimijaa, pääministeri ja presidentti voisivat käyttää hyväkseen epämääräistä perustuslakia ja siirtää keskustelun huomion siihen, kummalla on legiimi oikeus osallistua näihin kokouksiin. Media ja muiden poliittisten tahojen seuratessa tätä keskustelua, voidaan melko helposti sivuuttaa kysymys siitä, mikä oikeastaan on näkökulma, jota sinne mennään edustamaan.

Mutta, niin – mitä Riker sitten tarkoitti tällä. Suoraan yllä mainittua artikkelia tiivistäen:

• Ei ole aina selvää, ketkä ovat toimijoita poliittisen konfliktin ratkaisussa, vaan tähän voi vaikuttaa — esimerkiksi, eduskunnassamme merkittävää voisi olla, meneekö asia suurelle valiokunnalle vaiko erityisvaliokunnalle lausuntoa varten käsiteltäväksi
• Poliitikon suurin työ on luoda uusia toimintamahdollisuuksia, eli esimerkiksi sitä, kuinka termi määritellään ja mitkä ovat mahdolliset vaihtoehdot. Edelleen pysyen parlamentaarisessa esimerkissä, voisi esimerkiksi erilainen tulkinta perustuslain luonteesta ja presidentin valtaoikeuksista hajoittaa hallitus muuttaa merkittävästi toimintamahdollisuuksia.
• Myöskin pelin säännöt, prosessit, ovat muutettavissa olevia. Eduskunnan tapauksessa voisi vaikka tulla kyseeseen nostaa esille kolmas näkökanta jaa:n ja ei:n välissä ja sitten kehittää sopiva menetelmä valita näistä kolmesta se toteutettava.
• Toki on myös mahdollisuus vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, eli siihen, mitä he äänestävät. Eräs esimerkki voisi olla perinteinen lobbaus-toiminta, jossa yksilölle argumentoidaan miksi hänen kannattaisi olla jotain mieltä aiheesta.

Riker siis argumentoi, että herestetiikan myötä useat ne taustaoletukset, joita me teemme ovat vääriä. Koska, toisin kuin voisi ajatella, päätöksenteko ei ole stabiili järjestelmä vaan jatkuvan muutoksen ja uudelleenmäärittelyn kohteena. Toisaalta, tämä jättää erään ajatuksen minulle avoimeksi: jos joudumme myöntämään, että päätöksenteon tavat muuttuvat, niin mitä me silloin oikeastaan tutkimme politiikan tutkimuksessa?

Miksi tämä kurssi sitten on niin innostava? Suurimmaksi tekijäksi sanoisin, että opettaja on valmistautunut luentoihin poikkeuksellisen hyvin. Mutta, tarkoittaako tämä hienon Powerpoint-esityksen näyttämistä ja siitä puhumista luennon ajan? Ei — päin vastoin, hänellä ei ole mitään esityksen tukijärjestelmää.

Sen sijaan hän jakaa luennon alussa monistenipun (viittauksineen), jossa on luennon keskeinen sisältö selkeästi esitettynä. Sitten hän käy sen sisällön läpi, hyvin rauhalliseen ja selkeään tahtiin, eikä kiirehdi liikaa — sen sijaan aikaa riittää kysymysten esittelemiseen ja keskusteluun.

Sen lisäksi, koko kurssin ajan on ollut selkeä punainen viiva, lähestymistapa laadullisiin menetelmiin. Oikeastaan, meille esitettiin toisella luennolla typologia laadullisista menetelmistä Teschin mukaan. Hän toteaa, että laadulliset menetelmät voitaisiin hyvin korkealla tasolla jakaa seuraavasti

• Kieli ja sen ominaisuudet, johon kuuluu sekä normaali (varsin positivistinen) sisältöanalyysi tai diskurssien havainnointi ja erittely.
• Säännöllisyydet ja niiden havainnointi, mihin liittyy esimerkiksi Grounded Theorynä tunnettu lähestymistapa.
• Toiminnan ja puheen vertailu, josta esimerkkinä olisi hermenetiikka, eli tulkitseva lähestymistapa analyysissä.
• Reflektointi, missä pyritään korostamaan tutkijan roolia tulkitsijana.

Eli, laadullinen menetelmä ei ole vain yksi vasara, jolla hakata kaikkea, mitä voi hakata. Toisaalta, täällä on korostettu sitä, että kyseessä on tulkintaa, jolloin tutkijankin pitää olla kieli keskellä suuta. Ja toki sivuutettiin keskustelua siitä, mitä on hyvä tiede…

]]> http://blogs.humanisti.fixme.fi/humanoidinelamaa/2009/11/laadullisista-menetelmista/feed/ 0 http://blogs.humanisti.fixme.fi/humanoidinelamaa/2009/10/poliittisen-teoriasta/ http://blogs.humanisti.fixme.fi/humanoidinelamaa/2009/10/poliittisen-teoriasta/#comments Tue, 20 Oct 2009 10:14:36 +0000 matnel http://blogs.humanisti.fixme.fi/humanoidinelamaa/?p=332 Olen ollut nyt kokonaisen ensimmäisen periodin kurssilla, jonka nimi on elegantisti Politiikan teoria. Käytännössä käymme läpi erilaisia metodologisia lähestymistapoja, joita tutkimuskentällä on liikkeillä. Noh, olemme nyt kurssin alkupuoliskon pohtineet ehkä enemmänkin mikä on — ja mikä ei ole (lähestytään teemaa Schmittiläisittäin vihollisuuksien kautta) — politiikan tutkimusta, ja mitkä ovat politiikan tutkimuksen luonteenpiirteet.

Ensimmäinen seikka, eli politiikan tutkimuksen luonnehdinta. Varhaisina aikoina selvästi haettiin pesäeroa historiaan ja lakitieteeseen, selittämällä, että politiikan tutkimus pyrkisi ennustamaan reaalimaailman tapahtumia. Koska tutkittiin reaalimaailmaa konstruktiomaailman sijasta, niin lakitiede ei siihen pystyisi, ja koska kyseessä on ennustava lähestymistapa, niin historiakin on poissuljettu. Noh, mikä sitten erottaisi politiikan tutkimuksen viestinnästä, sosiologiasta, kansantaloustieteestä tai muista hyvin läheisistä tieteistä. Oikeastaan, nyt kyse on enemmän siitä, kuinka tutkija näkee maailman.

Politiikan tutkimuksen näkökanta on ehkä valtakeskeisempi kuin muut lähestymistavat, tosin aika paljon valta-ideoita on lainattu sellaisenaan sosiologiasta ja soveltaen mistä sattuu. Vallastahan olen jo puhunut täällä aikaisemmin, joten sinäänsä kolmen eri kasvon tavan esittäminen ei ole tarpeen. Sen sijaan tuolta puuttuu uusi keskustelu (Haywards & Lukes, 2008), jossa pohditaan tarkemmin sitä, onko järjestelmä vai toimijat selitysmallina hyvä. Humanoidi kommentoi tuohon, että molemmissa tavoissa on etunsa, mutta myös haittansa.

Mutta, niin, niistä lähitieteistä. Oli melko huvittavaa, että kun kyselin kurssin opettajalta, Erkki Berndtsonilta, mitä teemme muiden laitosten kanssa, niin lopputulos taisi olla, ettemme paljon mitään. Sinäänsä huvittavaa, mutta täysin ymmärrettävää. Politiikan tutkimuksen erääksi isoimmista ongelmista on nostettu hajanaisuus. Mieleeni palaa toisen vuoden kurssilla lukemani van Dethin artikkeli, jossa kyseltiin, onko poliittisen osallistumisen tutkimus muuttumassa kaiken mahdollisen tutkimukseksi.

Noh, tuo on toinen ongelma, toinen taas on valkoiset keski-ikäiset ja rikkaat miehet. Eli, jostain syystä politiikan tutkimuksen sisällä huomioidaan hyvin voimakkaasti, onko tutkijoilla silmälasit, käyrä nenä tai jotain haarojen välissä. Itse en ymmärrä, miksi tämä on niin olennainen asia tutkijoille, mutta toisaalta, ehkä en silmälasillisena voi koskaan ymmärtää silmälasittomien tunteita, kun he eivät pääse pesemään niitä puhtaaksi.

Tuohon keskusteluun toivottavasti palaan vielä myöhemmin (taas kerran tässä blogissa), mutta nopeana huomiona saliittakoon kaksi asiaa. Ensinnäkin, Britnallin et allin (2008) tutkimus Yhdysvalloista, jossa tutkitaan tasa-arvoa, ei vain sukupuolen vaan myös rodun (race) kautta on mielenkiintoinen laajennus meille eurooppalaisille. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa, johon olemme menossa, pitäisi voimakkaammin tuoda mukaan uusia tekijöitä perinteisen tissi-tasa-arvo-keskusteluun.

Toiseksi, Cellisin et allin (2008) mietteet siitä, ketkä edustavat naisia oikeasti. Heidän keskeinen argumenttinsa on, että ei ole ilmeistä, että naiset edustaisivat naisia. Mutta, ehkä minä en voi, silmälaseja kun kannan, ottaa kantaa näihin kysymyksiin.

]]> http://blogs.humanisti.fixme.fi/humanoidinelamaa/2009/10/poliittisen-teoriasta/feed/ 0