Näinhän siinä sitten kävi, ettei Pojan kanssa pysytty ikuisesti yhdessä. Alkoi ahdistaa liikaa, ei tuntunut hyvältä. Minä sitten totesin, että nyt on aika erota ja Poika ymmärsi sen ja auttoi pakkaamaan tavaroita.

Nyt sitten mieliala on edelleen vähän sekava. Kyllä, itkut on tästäkin itketty, nyt on jäljellä se haikea olo. Moni varmasti tunnistaa tämän olotilan ja myös ne kysymykset joita herää suhteen lopussa. Olisiko sittenkin pitänyt jatkaa, ehkä meistä olisi tullut kuitenkin jotain lopulta? Ehkä Hän oli minulle Se Oikea? Ja, miksi me oikeastaan lopulta olimme yhdessä näinkin kauan?

Nyt isoin mielessä oleva kysymys on se varsin klassinen, voinko koskaan kelvata kenellekään muulle? Niin. En ole kovinkaan hyvä näissä asioissa ja vielä kuvittelen, että voisin joskus palata Pojan luokse. Mutta, realismia on, ettei se ole mahdollista. Sen näkee ehkä joskus tulevaisuudessa, jos satumme taas sopivissa elämänvaiheissamme yhteen.

Yksi vaihtoehto, joka pyörii päässä varsinkin iltaisin on, että en kelpaa. Mitä silloin? Pitäisikö sitä koittaa hankkia joku satunnainen, ei rakkauteen perustuva suhde — ihan vain, että pahimpaa läheisyyden tarvetta saisi täytettyä. Kelpaisinkohan edes sellaiseen? Vai, elänkö tälläisenä yksinäisenä loppuun saakka? Silloin kyllä hankin kissan — ja unelmoin taas siitä sylistä, jossa voisi tuntea olonsa hyväksi.

Kuten ennenkin, tarinaan on kätketty jotain todellista ja jotain epätodellista. Lukijan mielenkiinnon varaan jätetään arvailla, mitä todella on tapahtunut.

Jotain lukemiani tenttkirjoja

Aloitin yliopistolla innoissani vuonna 2006. Nyt, melkein viisi vuotta myöhemmin suunnittelen valtiotieteen opintojen loppuunsaattamista gradun muodossa. Onkin aika kysyä, mitä oikeastaan opin yliopistolla? Mitä jäi käteen oikeasti?

Tenttkirjoja olen lukenut ja kursseilla olen istunut. Päähän on jäänyt oikeastaan varmasti aika vähän siitä kaikesta, mitä on tullut tehtyä. Eikä ollenkaan yllätyksenä, eniten ole varmasti keskittynyt osallistumisen ja osallisuuden kysymyksiin. Jotain väitän, että muistan poliittisista instituutioista, vaikka siellä on tapahtunut aika isoja muutoksia (niin, EUssa ei kuulema enää ole pilareita).

On asioita jotka pysyvät. Korostaisin tutkimusmenetelmiä sellaisena. Valitsin aikanaan tien, että pyrin hallitsemaan vähintäänkin perusteet molemmista menetelmistä. En siksi, että oma taustani tilastollisissa menetelmissä oli alunperinkin vahva, vaan koska molempien menetelmien käyttö voi tulla tarpeen sovelletussa tieteessä.

Niin. Sovellettu tiede. Se taitaa olla oma alani eniten, sellaisenaan yhteiskuntatieteellinen koulutus ei takaa oikeastaan muuta kuin sen, että osaan heiluttaa käsiä ymmärtää laajoja syy-yhteyksiä. Nyt olen viimeaikoina päätynyt tekemään lasten ja nuorten mediakäyttön tutkimusta, jossa on välttämättä tarpeen ymmärtää monia seikkoja.

Mutta, olisi masentavaa jos yliopistossa oppisi vain jotain taitoja ja ymmärrystä. Vaikka en ole opiskelijaelämässä välttämättä loistanut, haluaisin mainita kiinnostavana hankkeena VOO Civic Society Taskforcen, jota en ollut luomassa, mutta jonka toimintaan olen koittanut osallistua. Se korostaa juuri sitä, mitä itsekin haluan — tehdä maailmasta parempi, tai ehkä nyt onnellisuus-diskurssin vahvistuessa, onnellisempi paikka. Tämä sekä muut sosiaaliset kontaktit lienevät oikeasti se yliopiston tärkein oppi.

Blogin uskollisille tai vähemmän uskollisille lukijoille, olen suurimmaksi osaksi siirtynyt Science and Industryn kirjoittajaksi, joka on ‘ammattiblogini’. Siellä on myös avattu enemmän tekemisiäni oikeassa maailmassa ja ajatuksia tutkimusintresseistäni.

Kuitenkin, uskon, että humanoidin elämälle on vielä paikka. Opintoni jatkuvat luonnontieteen alalla ja mahdolliset jatko-opinnot aiheuttavat pohdintaa. Kuitenkin, on aika katsoa peiliin tässä kohtaa. Miksi blogi kuoli niin pahasti? Ehkä minulla oli muka kiire tai piti muka tehdä jotain.

Ei. Aikaa löytyy aina. Se ei ollut enää kivaa. Koitin muodostaa liian asiapitoista tekstiä. Siispä, on aika palata hyviin aikoihin, toivoakseni jo kesällä. Piian ja Tarun — jopa Miian — on aika palata blogiini.

Siispä, on aika antaa viimeinen kuolonruiske blogille ja siirtää se pian arkistoituun tilaan. Minulla on jotain aloitettuja aiheita, jotka oman mielenrauhan takiani saatan loppuun. Esimerkiksi Tasa-arvon hegemoninen diskurssi tai Think of the Children! nimiset tekstit on luonnoskansiossa. Kumpikin noista teksteistä liittyy olennaisesti kursseihin joita olen suorittanut, ja ne ovat kyllä siinä vaiheessa auttaneet minua selkeyttämään ajatuksiani — tai ainakin kirjaamaan satunnaisia huomioita ylös.

Millainen humanoidin elämä sitten on ollut kuluneen neljän vuoden aikana? Olen alkanut epäilemään, mitä oikeasti olen oppinut — esseitä olen kirjoittanut ja oksennellut erilaisia tenttivastauksia, mutta onko ne oikeasti oppimista?

Vieläkin minua hämmentää teorian käsite. Ja, varmaan olen unohtanut suurimman osan kurssien sisälllöstä. Parhaiten mielessä on tutkimusmenetelmien kurssit, huonoiten varmaan muistaisin poliittista ajattelua. Kai tämä suuri kurssimäärä on oikeasti opettanut minulle jotain — se vaan on muussautunut epämääräiseksi möykyksi, josta en pysty oikeasti osoittamaan mitä olen oppinut. Ja, ainakin tästä saa vakuuttavan näköisen tutkintopaperin, vaikkakin eräät kommentit laskevat tätä arvoa:

Tutkinto on tutkinto. Olipa se aito tai väärennetty, se on siltikin tutkinto. Ei sillä ole väliä

Mutta, humanoidi ei lähde matkalle maailman ympäri — humanoidi lähtee Kumpulaan.

Hän käyttää kappaleen keskustellakseen kirjoittajan persoonasta ja auktoriteetistä. Keskeinen ajatus on, että tietty kirjoitustyyli on tieteelle ominaista, mutta sen ei välttämättä pitäisi olla. Muistan fuksivuonna, kun luin ‘agraaliyhteiskunnasta’. Vaikka se onkin hävettävää myöntää, jouduin tarkistamaan, mitä tuolla oikeasti tarkoitettiin: yksinkertainen maatalousyhteiskunta oli toki tuttu, mutta ei tuollainen sanahirviö.

Nyt olen oppinut käyttämään samalla tavalla laitteita (devices) tai paremminkin temppuja, jotka osoittavat, että olen “sivistynyt“. Todellisuudessa itse ainakin kyseenalaistaisin oman sivistyneisyyteni: klassikkosatuja, kuten vaikka Pikku prinssiä, en ole lukenut; voinko edes huonolla omatunnolla siis väittää itseäni sivistyneeksi?

Mutta niin, varsinainen idea oli, että wanna-be-tutkijoina me matkimme professoreita, kirjoja sun muuta. En tiedä, mistä opin tavan viitata itseeni The authorina, vaikka yksinkertainen I menisi hyvin sen sijasta. Tai kuinka tiettyjen avainsanojen käyttö osoittaa kuuluvuutta tiettyyn ajatteluryhmään — siksi deliberatiivinen demokratia, vaikka keskusteleva ja argumentaatioon perustuva päätöksenteko varmasti menettelisi, varsinkin jos tuohon laittaisi sopivat viitteet.

Beckerin eräs ajatus on, että tuollainen jargonisointi — tietynlaisen kielen käyttö — on turhaa, ja voi jopa vaikeuttaa omaa ajatteluprosessia. Isompi kysymys on, että olenko jo osoittanut tuntevani säännöt, voidakseni sitten rikkoa niitä? Vai, onko minun — kuten monen muunkin opiskelijan — vielä tarve osoittaa kuuluvamme akateemiseen eliittiin?

Olen nyt työstänyt kandidaatin tutkielmaani enemmän julkaistavaan kuntoon, ja mietin, voisiko sen julkaista journaalissa. Pieni askel tieteelle, iso askel humanoidille — jostainhan sen pitää alkaa. Pohdinnassani päädyin sitten käväisemään erään lehtorin vastaanotolla ja pyytää kommentteja tekstistä.

Vaikkei tapaaminen alkanut ihan lupaavasti — huoneen ovi oli kyllä auki, mutta ketään ei näkynyt — niin yllätyksekseni ensimmäinen reaktio ei ollut negatiivinen, vaan positiivinen. Pahoittelin tietenkin, että tästä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mihin reaktio oli, että ei niitä opiskelijoiden tekstejä niin paljon tule luettavaksi. Hän selasi sen läpi, antoi muutaman vinkin metodologiaan liittyen ja kyseli vielä, että mikä on oma aikatauluni asian suhteen.

Samoin, tasa-arvokurssin opettaja kutsui luentojen aktiiviset osallistujat puhumaan kurssista. Hän lupasi ilmaista kahvia ja pullaa, mikä siis tarkoittaa, että humanoidinne osallstui. Kiintoisaa oli, että häntä oikeasti kiinnosti, miten kurssi oli mennyt, ja puhui myös varsin avoimesti omista lähtökohdistaan, esimerkiksi kommentoi siitä, että tentit ovat varsin huono metodi arvioida suorituksia.

Hämmentävä olo. Välittävätkö ne sittenkin meistä?

Opiskelijoiden ei esimerkiksi pitäisi olla asiakkaita tai se pakollinen riesa, vaan toivottavaa olisi, että — ainakin osa — tulisi osaksi tieteellisempää yhteisöä. En tiedä kuinka yksin olen tämän suhteen, tai miten muilla laitoksilla — tai yliopistoissa asia hoidetaan, mutta koen olevani laitoksella vain, koska minun opettamisesta sattuu saamaan rahaa, ainakin jos joskus valmistun.

Perustelen tätä näkökantaa ensiksi yleisesti liittyen tutkimukseen laitoksellamme ja tämän jälkeen täsmällisesti Politiikan tutkimuksen päivien esimerkillä.

Mitä meillä oikeastaan tutkitaan?

Ensimmäiseksi, tutkimus. Minusta on vähän hävettävää myöntää, etten tiedä mitä laitoksellamme tutkitaan. Tämä voi olla oma virhe, ehkä minun pitäisi istua enemmän sopivilla kursseilla ja saada tätä kautta hahmoitettua kokonaiskuvaa. Toisaalta, olen pyrkinyt olemaan oma-aloitteinen. Olen tarkistanut laitoksemme tutkimus-sivut havaitakseni, ettei siellä oikeastaan sanota mitään. Tiedän paremmalla tasolla esimerkiksi mitä kollegamme Tampereella tutkivat ja seuraan mitä Turussa tapahtuu.

Mutta, tuo tosiaan saattaa hyvin olla omaa kykenemättömyyttäni. Ehkä jollain kurssilla on oikeasti esitetty laitoksemme tutkimusaloja tai jotain sitä vastaavaa teemaa. Toki minäkin tiedän, mitä yksittäiset tutkijat tekevät, lähinnä jos he ovat sattuneet pitämään kursseja omista aihepiireistään. Mutta, kokonaiskuvaa ei vain ole.

Konferenssi — mahdollisuus tavata ihmisiä

Mutta, tarpeeksi tuosta teemasta — sanottavaa olisi vielä, mutta ne on sitten käsiteltävä myöhemmässä teksteissä. Otan konkreettisen esimerkin siitä, kuinka opiskelijat tuntuu vain unohtuneen laitoksellamme. Politiikan tutkimuksen päivät järjestetään vuonna 2010 Helsingin yliopistolla. Oikeastaan, ne järjestetään ensi torstaina.

Nämä päivät olisi hyvä mahdollisuus meille opiskelijoille tavata joitain tekijöitä muualta Suomessa ja saada kokonaiskuvaa siitä missä politiikan tutkimus 2010-luvulla menee. Mutta, opiskelijajärjestömme sähköpostilistalle ei ole tullut tuosta tapahtumasta mitään mainintaa, vaikka se on perustutkinto-opiskelijoille ilmainen. Ehkä me opiskelijat olemme sitten niin rasittavia, ettei meitä tahdota pilaamaan varttuneempien ja kokeneempien tieteenharjoittajien kokoontumista…

En myöskään muista kuulleeni tuosta graduseminaarissa, missä olisi voinut hyvin suositella tuota paikkana käydä kurkkaamassa, mitä konferenssit ovat. (Jos olet yleisen valtio-opin opiskelija, katso järjestettävät workshopit, siellä on ihan mielenkiintoisia aiheita.)

Arvon laitoksen väki, jos haluatte, että opiskelijat olisivat osa laitoksen toimintaa, pitää teidän olla kavereita meidän kanssa. Yksipuolinen rakkaus ei vain toimi.

Arvon blogin lukija, kommenttiosuus on avoinna näkökulmille, miten tätä ongelmaa on ratkaistu Sinun opinahjossasi. Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia ja havaintoja.

Olen jostain kurssin puutteista jo maininnut aikaisemmin jotain asioita, nyt lähinnä käsittelen tenttiä; mahtipontista sadan kysymyksen monivalintakoetta, kustakin kolme vaihtoehtoa. Pitkään koin, että tälläinen koe olisi unelmani: selkeät oikeat vastaukset ja helposti lasketavissa oleva pistemäärä. Kuinka väärässä olinkaan…

Monivalintakokeen hyvyys on, että sillä voi mitata koko kurssimateriaalin osaamisen. Normaalisti tenteissämme on yksi kysymys kirjaa kohti — joskus toki on kaksi, jättäen näin valinnanvaraa — millä mitataan koko kirjan sisällön hallinta. Sadalla kysymyksellä voi tietenkin mitata osaamista laajemmin, tarkistaa, ettei vain olisi tullut luettua muutamaa tärppikappaletta.

Kuitenkin, se mikä määrässä saavutetaan menetetään laadussa. Essee-vastauksessa voi luoda oman näkökannan, tulkinnan, käsiteltävästä asiasta. Esseessä voi yhdistellä eri teemoja ja näyttää, että on sisäistänyt kirjan oppeja eikä vain lukenut niitä ulkoa. Diskreetissä vastauksessa ei tälläisiä voi tietenkään osoittaa.

Kumpi näistä on parempi mittari? Tulisiko mielummin keskittyä osaamisen laajuuteen vai laatuun. Kysymys ei ole selkeä, esimerkiksi fuksikursseilla, joissa rakennetaan suurimmaksi osaksi yhteiskunnallista yleissivistystä, voisi olla järkevää keskittyä siihen, että koko opiskeltava alue tulisi osata. Kuitenkin, politiikan filosofian opintojakso on osa syventäviä opintoja, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitäisi oppia jollain tasolla soveltamaan saatuja tietoja omaan tutkimukseen, ehkä jopa olemaan kriittinen siihen, mitä on opetettu.

Tällä perusteella voisi pitää mielekkäämpänä jotain enemmän soveltavaa oppimistapaa, kuten essee muotoista koevastausta tai ehkä jopa jotain projektia. Nämä toki ovat raskaampia sekä opiskelijoille että opettajille, mutta toisaalta niissä saattaisi jäädä mieleen syvällisempi oppimiskokemus.

Disclamer: Kirjoittaja sai monivalintatentistä tyydyttävän (2) arvosanan, minkä voisi arvioida vaikuttavan käsitykseeni kurssista.

Noh, tämä kuuluu meillä feministisen politiikan tutkimuksen jaksoon, niin tämä ei välttämättä ole kovinkaan yllättävää. Kuitenkin, itse olisin jälkimmäisen tasa-arvonäkökulman kannalla. Lisäksi kurssin sukupuolikoostumus, ja ehkä asennekin kurssilla, häiritsevät minua. Mutta, ehkä isoin pommi tuli tällä kertaa.

Kurssin opettaja totesi, että on pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lisätä miesten tasa-arvosta keskustelevan sivuston kurssimme blogiin. Se oli kuulema saada hänen, feministisen politiikan tutkimuksen, veren kiehumaan. Kuvitellaanpa tilanne toisin päin taas vaihteeksi, jollain kurssilla olisi lisätty — näillä kommenteilla — viite tasa-arvokeskusteluun naisnäkökulmasta. Mitenköhän tällöin olisi käynyt?

Varsin hyvin, jos olisimme Yhdysvalloissa. Druckman et al. (2006) demonstroivat, kuinka kokeellisten menetelmien käyttö on kasvanut — heidän tutkimuksensa keskittyy amerikkalaiseen American Political Science Reviewhen. Myöskin muut tutkimustraditioon liittyvät instituutiot, kuten julkaisukanavat, koulutusohjelma sekä työpaikkoja oli nähtävissä. Toisaalta, eurooppalaisessa tutkimuksessa ei ole, kirjoittajan tietoon ainakaan tullut, kokeellista otetta. Tosin, Suomessa Turun yliopisto, erityisesti Kaisa Herne (2007), on pohtinut menetelmän käyttöä ja tehnyt muutaman kvasi-kokeellisen testin.

Mutta, olemme paljon puhuneet kokeellisuudesta, mitä kokeellisuus oikeastaan tarkoittaa? Täsmällisempään määrittelykeskusteluun kelpaisi esimerkiksi McGraw (1998) tai McDermott (2002). Kuitenkin, tämän blogin laajuudessa riittää vähän kömpelömpi määritelmä: kokeellisessa asemassa keskeinen tekijä on tutkijan kontrolli. Tämä liittyy esimerkiksi koehenkilöiden valintaan, missä keskeistä on satunnaisuus. Myös toistettavuus voidaan kokea olennaiseksi osaksi kokeellisuutta, mihin liittyy ympäristön muuttujien hallinta.

Mutta, mit hyötyä kokeellisuudesta sitten voisi olla? Jos kysymme, miten kokeellista tutkimusta on jo käytetty ja vastaamme Hoffman & Spitzeriä (1985) ja Druckmania et al. (2006) mukaillen: kokeellista tutkimusta voidaan käyttää:

1. olemassa olevien teorioiden ja hypoteesien testaamiseen
2. uusien teorioiden luontiin empiiriseen tyyliin
3. päätöksentekijöiden toiminnan tukemista, esimerkiksi kokeellisesti testaamalla uuden päätöksentekojärjestelmän toimivuutta.

Eli, kokeellinen tutkimus voi olla akateemisen työn lisäksi käytännöllistä, poliittisia toimijoita tukena. Tämä on kiintoisa alue, joka luonnollisesti johtaa kysymyksiin siitä, onko tämä politiikan tutkijoiden tehtävä — vai tulisiko tieteen ja käytännön pyrkiä erottumaan toisistaan. Mitä mieltä sinä olet?

Lisää kokeellisuudesta politiikan tutkimuksessa on luettavissa politiikan teorian kurssille kirjoittamastani esseestä.

On joitain töitä, jotka oikeasti laajentava ajattelutapaa. Kyseenalaistavat pohjaoletuksia, joita lukijoilla on ja avaavat uusia näkökulmia. Näitä ei välttämättä ole paljon, mutta itse löysin sellaisen — yllättävää kyllä, formaalin politiikan tutkimuksen kritiikistä. Kuitenkin, kehittelen tässä ensiksi tarinan juonta (ns. puppaa) pari kappaletta, ennenkuin palaan varsinaiseen aiheeseen.

“Formaali politiikan tutkimus” toteat ihmeissään. “Eikö politiikan tutkimus olekaan vain käsienheilutusta?” miettii vierustoverisi. Niin, formaali politiikan tutkimus on todellakin on oppiala, joka pyrki matematisoimaan politiikan tutkimuksen hienosti esimerkiksi peliteorian ja rationaalisen valinnat teorialla. Esimerkiksi pienellä todennäköisyyslaskennan sovellutuksella päästiin lopputulokseen, että ryhmä on aina viisaampaan päätökseseen kuin päätöstä tekevä yksilö, pienellä taustaoletuksella tosin. Tai, sitten voitaisiin miettiä, milloin ihmisillä on motivaatio käydä äänestämässä. Toki tätä politiikan tutkijoiden matematiikkaa on kritisoitu (välillä aiheestakin), joista parhain kommentti taisi olla, että jo kolmasluokkalainen osaa enemmän, kuin mitä politiikan tutkimuksen alan parhaissa lehdissä julkaistaan.

Kuitenkin, jätetään tälläinen rakentava kritiikki sivuun. Näissä — kuten monessa muussakin politiikan tutkimuksen töissä — odotetaan olemassaolevaksi joku poliittinen kehikko, jossa eletään. Esimerkiksi uskotaan, että on olemassa joku ristiriitariitaulottuvuus, johon toimijat sijoittuvat. Kuitenkin, William Harrison Riker oli voimakkaasti eri mieltä. Hän kommentoi, että poliitikkojen päärooli on luoda uusia näkökulmia ja uusia ristiriitaulottuvuuksia olemassaolevaan maailmaan.

Ennen täsmällisempää esittystä hänen väitteistään, esitetään kaksi sovellettua esimerkkiä, joiden innoittajina edellä mainittu julkaisu on toiminut. Oletetaan, että pääministeri haluaisi mahdollistaa sähköisen viestinnän paremman valvonnan. Tällöin, hänen kannattaa muokata ihmisten näkökulmia, kyse ei ole sananvapaudesta eikä yksityisyydestä, vaan todellisuudessa tällä valvonnalla suojelemme lapsia. Tunnetusti Internet on täyttä pahoja namusetiä, joita vastaan yhteiskunnalla ei ole nyt välineitä. Vain sähköisen viestinnän paremmalla valvonnalla yhteisömme voisi suojella näitä viattomia lapsia, ja eikai kukaan meistä nyt haluaisi lapsia jättää suojatta?

Toinen esimerkki voisi liittyä ulkopolitiikkaan. Oletetaan, ettei ulkopoliittisesta linjasta, esimerkiksi suhteessa Euroopan unioniin, haluta yleisesti keskustella. Tällöin kaksi toimijaa, pääministeri ja presidentti voisivat käyttää hyväkseen epämääräistä perustuslakia ja siirtää keskustelun huomion siihen, kummalla on legiimi oikeus osallistua näihin kokouksiin. Media ja muiden poliittisten tahojen seuratessa tätä keskustelua, voidaan melko helposti sivuuttaa kysymys siitä, mikä oikeastaan on näkökulma, jota sinne mennään edustamaan.

Mutta, niin – mitä Riker sitten tarkoitti tällä. Suoraan yllä mainittua artikkelia tiivistäen:

• Ei ole aina selvää, ketkä ovat toimijoita poliittisen konfliktin ratkaisussa, vaan tähän voi vaikuttaa — esimerkiksi, eduskunnassamme merkittävää voisi olla, meneekö asia suurelle valiokunnalle vaiko erityisvaliokunnalle lausuntoa varten käsiteltäväksi
• Poliitikon suurin työ on luoda uusia toimintamahdollisuuksia, eli esimerkiksi sitä, kuinka termi määritellään ja mitkä ovat mahdolliset vaihtoehdot. Edelleen pysyen parlamentaarisessa esimerkissä, voisi esimerkiksi erilainen tulkinta perustuslain luonteesta ja presidentin valtaoikeuksista hajoittaa hallitus muuttaa merkittävästi toimintamahdollisuuksia.
• Myöskin pelin säännöt, prosessit, ovat muutettavissa olevia. Eduskunnan tapauksessa voisi vaikka tulla kyseeseen nostaa esille kolmas näkökanta jaa:n ja ei:n välissä ja sitten kehittää sopiva menetelmä valita näistä kolmesta se toteutettava.
• Toki on myös mahdollisuus vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, eli siihen, mitä he äänestävät. Eräs esimerkki voisi olla perinteinen lobbaus-toiminta, jossa yksilölle argumentoidaan miksi hänen kannattaisi olla jotain mieltä aiheesta.

Riker siis argumentoi, että herestetiikan myötä useat ne taustaoletukset, joita me teemme ovat vääriä. Koska, toisin kuin voisi ajatella, päätöksenteko ei ole stabiili järjestelmä vaan jatkuvan muutoksen ja uudelleenmäärittelyn kohteena. Toisaalta, tämä jättää erään ajatuksen minulle avoimeksi: jos joudumme myöntämään, että päätöksenteon tavat muuttuvat, niin mitä me silloin oikeastaan tutkimme politiikan tutkimuksessa?