Humanoidin elämää

Olemmeko me osa yhteisöä?

matnel — Tue, 09 Mar 2010 22:31:10 +0000

Ajattelin näin yön viimeisinä tunteina koittaa eritellä erästä ongelmaa, jota olen pohdiskellut useamman päivän jo (kiitos kaikille irkkitutuille ja Facebook-kavereille siitä, että olette kestäneet tätä — sekä toki niille, jotka ovat osallistuneet keskusteluun kasvokkain). Opiskelijoiden tulisi ideaalitilanteessa olla osa yliopistoyhteisöä, se kolmas pilari tutkijoiden, opettajien ja muun henkilökunnan lisäksi.

Opiskelijoiden ei esimerkiksi pitäisi olla asiakkaita tai se pakollinen riesa, vaan toivottavaa olisi, että — ainakin osa — tulisi osaksi tieteellisempää yhteisöä. En tiedä kuinka yksin olen tämän suhteen, tai miten muilla laitoksilla — tai yliopistoissa asia hoidetaan, mutta koen olevani laitoksella vain, koska minun opettamisesta sattuu saamaan rahaa, ainakin jos joskus valmistun.

Perustelen tätä näkökantaa ensiksi yleisesti liittyen tutkimukseen laitoksellamme ja tämän jälkeen täsmällisesti Politiikan tutkimuksen päivien esimerkillä.

Mitä meillä oikeastaan tutkitaan?

Ensimmäiseksi, tutkimus. Minusta on vähän hävettävää myöntää, etten tiedä mitä laitoksellamme tutkitaan. Tämä voi olla oma virhe, ehkä minun pitäisi istua enemmän sopivilla kursseilla ja saada tätä kautta hahmoitettua kokonaiskuvaa. Toisaalta, olen pyrkinyt olemaan oma-aloitteinen. Olen tarkistanut laitoksemme tutkimus-sivut havaitakseni, ettei siellä oikeastaan sanota mitään. Tiedän paremmalla tasolla esimerkiksi mitä kollegamme Tampereella tutkivat ja seuraan mitä Turussa tapahtuu.

Mutta, tuo tosiaan saattaa hyvin olla omaa kykenemättömyyttäni. Ehkä jollain kurssilla on oikeasti esitetty laitoksemme tutkimusaloja tai jotain sitä vastaavaa teemaa. Toki minäkin tiedän, mitä yksittäiset tutkijat tekevät, lähinnä jos he ovat sattuneet pitämään kursseja omista aihepiireistään. Mutta, kokonaiskuvaa ei vain ole.

Konferenssi — mahdollisuus tavata ihmisiä

Mutta, tarpeeksi tuosta teemasta — sanottavaa olisi vielä, mutta ne on sitten käsiteltävä myöhemmässä teksteissä. Otan konkreettisen esimerkin siitä, kuinka opiskelijat tuntuu vain unohtuneen laitoksellamme. Politiikan tutkimuksen päivät järjestetään vuonna 2010 Helsingin yliopistolla. Oikeastaan, ne järjestetään ensi torstaina.

Nämä päivät olisi hyvä mahdollisuus meille opiskelijoille tavata joitain tekijöitä muualta Suomessa ja saada kokonaiskuvaa siitä missä politiikan tutkimus 2010-luvulla menee. Mutta, opiskelijajärjestömme sähköpostilistalle ei ole tullut tuosta tapahtumasta mitään mainintaa, vaikka se on perustutkinto-opiskelijoille ilmainen. Ehkä me opiskelijat olemme sitten niin rasittavia, ettei meitä tahdota pilaamaan varttuneempien ja kokeneempien tieteenharjoittajien kokoontumista…

En myöskään muista kuulleeni tuosta graduseminaarissa, missä olisi voinut hyvin suositella tuota paikkana käydä kurkkaamassa, mitä konferenssit ovat. (Jos olet yleisen valtio-opin opiskelija, katso järjestettävät workshopit, siellä on ihan mielenkiintoisia aiheita.)

Arvon laitoksen väki, jos haluatte, että opiskelijat olisivat osa laitoksen toimintaa, pitää teidän olla kavereita meidän kanssa. Yksipuolinen rakkaus ei vain toimi.

Arvon blogin lukija, kommenttiosuus on avoinna näkökulmille, miten tätä ongelmaa on ratkaistu Sinun opinahjossasi. Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia ja havaintoja.

Monivalinta tenttinä

matnel — Sun, 21 Feb 2010 00:09:25 +0000

Aika taas kertoa, mitä humanisti on kokenut ihmeellisessä yliopisossa. Poliittisen filosofian kurssi on ohi ja suussa on enää paha maku. Mutta, miksi?

Olen jostain kurssin puutteista jo maininnut aikaisemmin jotain asioita, nyt lähinnä käsittelen tenttiä; mahtipontista sadan kysymyksen monivalintakoetta, kustakin kolme vaihtoehtoa. Pitkään koin, että tälläinen koe olisi unelmani: selkeät oikeat vastaukset ja helposti lasketavissa oleva pistemäärä. Kuinka väärässä olinkaan…

Monivalintakokeen hyvyys on, että sillä voi mitata koko kurssimateriaalin osaamisen. Normaalisti tenteissämme on yksi kysymys kirjaa kohti — joskus toki on kaksi, jättäen näin valinnanvaraa — millä mitataan koko kirjan sisällön hallinta. Sadalla kysymyksellä voi tietenkin mitata osaamista laajemmin, tarkistaa, ettei vain olisi tullut luettua muutamaa tärppikappaletta.

Kuitenkin, se mikä määrässä saavutetaan menetetään laadussa. Essee-vastauksessa voi luoda oman näkökannan, tulkinnan, käsiteltävästä asiasta. Esseessä voi yhdistellä eri teemoja ja näyttää, että on sisäistänyt kirjan oppeja eikä vain lukenut niitä ulkoa. Diskreetissä vastauksessa ei tälläisiä voi tietenkään osoittaa.

Kumpi näistä on parempi mittari? Tulisiko mielummin keskittyä osaamisen laajuuteen vai laatuun. Kysymys ei ole selkeä, esimerkiksi fuksikursseilla, joissa rakennetaan suurimmaksi osaksi yhteiskunnallista yleissivistystä, voisi olla järkevää keskittyä siihen, että koko opiskeltava alue tulisi osata. Kuitenkin, politiikan filosofian opintojakso on osa syventäviä opintoja, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitäisi oppia jollain tasolla soveltamaan saatuja tietoja omaan tutkimukseen, ehkä jopa olemaan kriittinen siihen, mitä on opetettu.

Tällä perusteella voisi pitää mielekkäämpänä jotain enemmän soveltavaa oppimistapaa, kuten essee muotoista koevastausta tai ehkä jopa jotain projektia. Nämä toki ovat raskaampia sekä opiskelijoille että opettajille, mutta toisaalta niissä saattaisi jäädä mieleen syvällisempi oppimiskokemus.

Disclamer: Kirjoittaja sai monivalintatentistä tyydyttävän (2) arvosanan, minkä voisi arvioida vaikuttavan käsitykseeni kurssista.

Se oli saada vereni kiehumaan…

matnel — Wed, 03 Feb 2010 14:42:44 +0000

Olen päätynyt, hämäriä teitä, Päärakennuksen saliin viisi: Tasa-arvo, perusoikeus ja politiikan haaste–kurssille. Kurssin aihe siis on käsitellä tasa-arvoa ja sitä, mikä on tasa-arvon nykytila ja tulevaisuus. Valitettavasti kurssi keskittyy lähinnä tasa-arvoon, eli sukupuolten yhdenmukaisuuteen, eikä laajempaan yhdenmukaisuuskeskusteluun, kuten etnisiin vähemmistöihin tai seksuaaliseen suuntautumisen aiheuttamiin tekijöihin.

Noh, tämä kuuluu meillä feministisen politiikan tutkimuksen jaksoon, niin tämä ei välttämättä ole kovinkaan yllättävää. Kuitenkin, itse olisin jälkimmäisen tasa-arvonäkökulman kannalla. Lisäksi kurssin sukupuolikoostumus, ja ehkä asennekin kurssilla, häiritsevät minua. Mutta, ehkä isoin pommi tuli tällä kertaa.

Kurssin opettaja totesi, että on pitkän harkinnan jälkeen päättänyt lisätä miesten tasa-arvosta keskustelevan sivuston kurssimme blogiin. Se oli kuulema saada hänen, feministisen politiikan tutkimuksen, veren kiehumaan. Kuvitellaanpa tilanne toisin päin taas vaihteeksi, jollain kurssilla olisi lisätty — näillä kommenteilla — viite tasa-arvokeskusteluun naisnäkökulmasta. Mitenköhän tällöin olisi käynyt?

Kokeellisuus politiikan tutkimuksessa?

matnel — Sat, 26 Dec 2009 16:17:14 +0000

Kokeellisuus on luonnontieteissä normaali menetelmä ymmärtää maailmaa: pudotetaan omenia, tiputetaan höyhenia ja ymmärretään ilmanvastuksesta asioita. Myös ihmisläheisemmät alat, kuten psykologia ja sosiologia soveltavat kokeellisuutta. Mutta. miten yhteiskuntatieteet, kuten politiikan tutkimus suhtautuvat kokeellisiin menetelmiin?

Varsin hyvin, jos olisimme Yhdysvalloissa. Druckman et al. (2006) demonstroivat, kuinka kokeellisten menetelmien käyttö on kasvanut — heidän tutkimuksensa keskittyy amerikkalaiseen American Political Science Reviewhen. Myöskin muut tutkimustraditioon liittyvät instituutiot, kuten julkaisukanavat, koulutusohjelma sekä työpaikkoja oli nähtävissä. Toisaalta, eurooppalaisessa tutkimuksessa ei ole, kirjoittajan tietoon ainakaan tullut, kokeellista otetta. Tosin, Suomessa Turun yliopisto, erityisesti Kaisa Herne (2007), on pohtinut menetelmän käyttöä ja tehnyt muutaman kvasi-kokeellisen testin.

Mutta, olemme paljon puhuneet kokeellisuudesta, mitä kokeellisuus oikeastaan tarkoittaa? Täsmällisempään määrittelykeskusteluun kelpaisi esimerkiksi McGraw (1998) tai McDermott (2002). Kuitenkin, tämän blogin laajuudessa riittää vähän kömpelömpi määritelmä: kokeellisessa asemassa keskeinen tekijä on tutkijan kontrolli. Tämä liittyy esimerkiksi koehenkilöiden valintaan, missä keskeistä on satunnaisuus. Myös toistettavuus voidaan kokea olennaiseksi osaksi kokeellisuutta, mihin liittyy ympäristön muuttujien hallinta.

Mutta, mit hyötyä kokeellisuudesta sitten voisi olla? Jos kysymme, miten kokeellista tutkimusta on jo käytetty ja vastaamme Hoffman & Spitzeriä (1985) ja Druckmania et al. (2006) mukaillen: kokeellista tutkimusta voidaan käyttää:

olemassa olevien teorioiden ja hypoteesien testaamiseen
uusien teorioiden luontiin empiiriseen tyyliin
päätöksentekijöiden toiminnan tukemista, esimerkiksi kokeellisesti testaamalla uuden päätöksentekojärjestelmän toimivuutta.

Eli, kokeellinen tutkimus voi olla akateemisen työn lisäksi käytännöllistä, poliittisia toimijoita tukena. Tämä on kiintoisa alue, joka luonnollisesti johtaa kysymyksiin siitä, onko tämä politiikan tutkijoiden tehtävä — vai tulisiko tieteen ja käytännön pyrkiä erottumaan toisistaan. Mitä mieltä sinä olet?

Lisää kokeellisuudesta politiikan tutkimuksessa on luettavissa politiikan teorian kurssille kirjoittamastani esseestä.

Politiikka on peli

matnel — Mon, 07 Dec 2009 18:47:17 +0000

Fluxx-nimisen pelin idea on se, että pelin säännöt muuttuvat pelin aikana. Esimerkiksi pelin voittoehto muuttuu, jollain pelaajista on hallussaan kortteja, joilla voittoehtoja voi muokata. Tämä tietenkin tekee pelistä mielenkiintoisen, koska strategiointi — ja välillä sattuma — ei ole enää suljettu järjestelmä, vaan avoin, jonka luomiseen ja muokkaamiseen pelaajat osallistuvat.

On joitain töitä, jotka oikeasti laajentava ajattelutapaa. Kyseenalaistavat pohjaoletuksia, joita lukijoilla on ja avaavat uusia näkökulmia. Näitä ei välttämättä ole paljon, mutta itse löysin sellaisen — yllättävää kyllä, formaalin politiikan tutkimuksen kritiikistä. Kuitenkin, kehittelen tässä ensiksi tarinan juonta (ns. puppaa) pari kappaletta, ennenkuin palaan varsinaiseen aiheeseen.

“Formaali politiikan tutkimus” toteat ihmeissään. “Eikö politiikan tutkimus olekaan vain käsienheilutusta?” miettii vierustoverisi. Niin, formaali politiikan tutkimus on todellakin on oppiala, joka pyrki matematisoimaan politiikan tutkimuksen hienosti esimerkiksi peliteorian ja rationaalisen valinnat teorialla. Esimerkiksi pienellä todennäköisyyslaskennan sovellutuksella päästiin lopputulokseen, että ryhmä on aina viisaampaan päätökseseen kuin päätöstä tekevä yksilö, pienellä taustaoletuksella tosin. Tai, sitten voitaisiin miettiä, milloin ihmisillä on motivaatio käydä äänestämässä. Toki tätä politiikan tutkijoiden matematiikkaa on kritisoitu (välillä aiheestakin), joista parhain kommentti taisi olla, että jo kolmasluokkalainen osaa enemmän, kuin mitä politiikan tutkimuksen alan parhaissa lehdissä julkaistaan.

Kuitenkin, jätetään tälläinen rakentava kritiikki sivuun. Näissä — kuten monessa muussakin politiikan tutkimuksen töissä — odotetaan olemassaolevaksi joku poliittinen kehikko, jossa eletään. Esimerkiksi uskotaan, että on olemassa joku ristiriitariitaulottuvuus, johon toimijat sijoittuvat. Kuitenkin, William Harrison Riker oli voimakkaasti eri mieltä. Hän kommentoi, että poliitikkojen päärooli on luoda uusia näkökulmia ja uusia ristiriitaulottuvuuksia olemassaolevaan maailmaan.

Ennen täsmällisempää esittystä hänen väitteistään, esitetään kaksi sovellettua esimerkkiä, joiden innoittajina edellä mainittu julkaisu on toiminut. Oletetaan, että pääministeri haluaisi mahdollistaa sähköisen viestinnän paremman valvonnan. Tällöin, hänen kannattaa muokata ihmisten näkökulmia, kyse ei ole sananvapaudesta eikä yksityisyydestä, vaan todellisuudessa tällä valvonnalla suojelemme lapsia. Tunnetusti Internet on täyttä pahoja namusetiä, joita vastaan yhteiskunnalla ei ole nyt välineitä. Vain sähköisen viestinnän paremmalla valvonnalla yhteisömme voisi suojella näitä viattomia lapsia, ja eikai kukaan meistä nyt haluaisi lapsia jättää suojatta?

Toinen esimerkki voisi liittyä ulkopolitiikkaan. Oletetaan, ettei ulkopoliittisesta linjasta, esimerkiksi suhteessa Euroopan unioniin, haluta yleisesti keskustella. Tällöin kaksi toimijaa, pääministeri ja presidentti voisivat käyttää hyväkseen epämääräistä perustuslakia ja siirtää keskustelun huomion siihen, kummalla on legiimi oikeus osallistua näihin kokouksiin. Media ja muiden poliittisten tahojen seuratessa tätä keskustelua, voidaan melko helposti sivuuttaa kysymys siitä, mikä oikeastaan on näkökulma, jota sinne mennään edustamaan.

Mutta, niin – mitä Riker sitten tarkoitti tällä. Suoraan yllä mainittua artikkelia tiivistäen:

Ei ole aina selvää, ketkä ovat toimijoita poliittisen konfliktin ratkaisussa, vaan tähän voi vaikuttaa — esimerkiksi, eduskunnassamme merkittävää voisi olla, meneekö asia suurelle valiokunnalle vaiko erityisvaliokunnalle lausuntoa varten käsiteltäväksi
Poliitikon suurin työ on luoda uusia toimintamahdollisuuksia, eli esimerkiksi sitä, kuinka termi määritellään ja mitkä ovat mahdolliset vaihtoehdot. Edelleen pysyen parlamentaarisessa esimerkissä, voisi esimerkiksi erilainen tulkinta perustuslain luonteesta ja presidentin valtaoikeuksista hajoittaa hallitus muuttaa merkittävästi toimintamahdollisuuksia.
Myöskin pelin säännöt, prosessit, ovat muutettavissa olevia. Eduskunnan tapauksessa voisi vaikka tulla kyseeseen nostaa esille kolmas näkökanta jaa:n ja ei:n välissä ja sitten kehittää sopiva menetelmä valita näistä kolmesta se toteutettava.
Toki on myös mahdollisuus vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin, eli siihen, mitä he äänestävät. Eräs esimerkki voisi olla perinteinen lobbaus-toiminta, jossa yksilölle argumentoidaan miksi hänen kannattaisi olla jotain mieltä aiheesta.

Riker siis argumentoi, että herestetiikan myötä useat ne taustaoletukset, joita me teemme ovat vääriä. Koska, toisin kuin voisi ajatella, päätöksenteko ei ole stabiili järjestelmä vaan jatkuvan muutoksen ja uudelleenmäärittelyn kohteena. Toisaalta, tämä jättää erään ajatuksen minulle avoimeksi: jos joudumme myöntämään, että päätöksenteon tavat muuttuvat, niin mitä me silloin oikeastaan tutkimme politiikan tutkimuksessa?

Laadullisista menetelmistä

matnel — Fri, 13 Nov 2009 12:11:39 +0000

Pitkästä aikaa yliopistolla on kurssi, joka on innostava ja opettavainen — eikä vain opintopisteitä opintopisteiden takia. Kurssi ei ole politiikan teoria, vaikka se pääsisi melko lähelle. vaan laadullisten menetelmien kurssi.

Miksi tämä kurssi sitten on niin innostava? Suurimmaksi tekijäksi sanoisin, että opettaja on valmistautunut luentoihin poikkeuksellisen hyvin. Mutta, tarkoittaako tämä hienon Powerpoint-esityksen näyttämistä ja siitä puhumista luennon ajan? Ei — päin vastoin, hänellä ei ole mitään esityksen tukijärjestelmää.

Sen sijaan hän jakaa luennon alussa monistenipun (viittauksineen), jossa on luennon keskeinen sisältö selkeästi esitettynä. Sitten hän käy sen sisällön läpi, hyvin rauhalliseen ja selkeään tahtiin, eikä kiirehdi liikaa — sen sijaan aikaa riittää kysymysten esittelemiseen ja keskusteluun.

Sen lisäksi, koko kurssin ajan on ollut selkeä punainen viiva, lähestymistapa laadullisiin menetelmiin. Oikeastaan, meille esitettiin toisella luennolla typologia laadullisista menetelmistä Teschin mukaan. Hän toteaa, että laadulliset menetelmät voitaisiin hyvin korkealla tasolla jakaa seuraavasti

Kieli ja sen ominaisuudet, johon kuuluu sekä normaali (varsin positivistinen) sisältöanalyysi tai diskurssien havainnointi ja erittely.
Säännöllisyydet ja niiden havainnointi, mihin liittyy esimerkiksi Grounded Theorynä tunnettu lähestymistapa.
Toiminnan ja puheen vertailu, josta esimerkkinä olisi hermenetiikka, eli tulkitseva lähestymistapa analyysissä.
Reflektointi, missä pyritään korostamaan tutkijan roolia tulkitsijana.

Eli, laadullinen menetelmä ei ole vain yksi vasara, jolla hakata kaikkea, mitä voi hakata. Toisaalta, täällä on korostettu sitä, että kyseessä on tulkintaa, jolloin tutkijankin pitää olla kieli keskellä suuta. Ja toki sivuutettiin keskustelua siitä, mitä on hyvä tiede…

Poliittisen teoriasta

matnel — Tue, 20 Oct 2009 10:14:36 +0000

Olen ollut nyt kokonaisen ensimmäisen periodin kurssilla, jonka nimi on elegantisti Politiikan teoria. Käytännössä käymme läpi erilaisia metodologisia lähestymistapoja, joita tutkimuskentällä on liikkeillä. Noh, olemme nyt kurssin alkupuoliskon pohtineet ehkä enemmänkin mikä on — ja mikä ei ole (lähestytään teemaa Schmittiläisittäin vihollisuuksien kautta) — politiikan tutkimusta, ja mitkä ovat politiikan tutkimuksen luonteenpiirteet.

Ensimmäinen seikka, eli politiikan tutkimuksen luonnehdinta. Varhaisina aikoina selvästi haettiin pesäeroa historiaan ja lakitieteeseen, selittämällä, että politiikan tutkimus pyrkisi ennustamaan reaalimaailman tapahtumia. Koska tutkittiin reaalimaailmaa konstruktiomaailman sijasta, niin lakitiede ei siihen pystyisi, ja koska kyseessä on ennustava lähestymistapa, niin historiakin on poissuljettu. Noh, mikä sitten erottaisi politiikan tutkimuksen viestinnästä, sosiologiasta, kansantaloustieteestä tai muista hyvin läheisistä tieteistä. Oikeastaan, nyt kyse on enemmän siitä, kuinka tutkija näkee maailman.

Politiikan tutkimuksen näkökanta on ehkä valtakeskeisempi kuin muut lähestymistavat, tosin aika paljon valta-ideoita on lainattu sellaisenaan sosiologiasta ja soveltaen mistä sattuu. Vallastahan olen jo puhunut täällä aikaisemmin, joten sinäänsä kolmen eri kasvon tavan esittäminen ei ole tarpeen. Sen sijaan tuolta puuttuu uusi keskustelu (Haywards & Lukes, 2008), jossa pohditaan tarkemmin sitä, onko järjestelmä vai toimijat selitysmallina hyvä. Humanoidi kommentoi tuohon, että molemmissa tavoissa on etunsa, mutta myös haittansa.

Mutta, niin, niistä lähitieteistä. Oli melko huvittavaa, että kun kyselin kurssin opettajalta, Erkki Berndtsonilta, mitä teemme muiden laitosten kanssa, niin lopputulos taisi olla, ettemme paljon mitään. Sinäänsä huvittavaa, mutta täysin ymmärrettävää. Politiikan tutkimuksen erääksi isoimmista ongelmista on nostettu hajanaisuus. Mieleeni palaa toisen vuoden kurssilla lukemani van Dethin artikkeli, jossa kyseltiin, onko poliittisen osallistumisen tutkimus muuttumassa kaiken mahdollisen tutkimukseksi.

Noh, tuo on toinen ongelma, toinen taas on valkoiset keski-ikäiset ja rikkaat miehet. Eli, jostain syystä politiikan tutkimuksen sisällä huomioidaan hyvin voimakkaasti, onko tutkijoilla silmälasit, käyrä nenä tai jotain haarojen välissä. Itse en ymmärrä, miksi tämä on niin olennainen asia tutkijoille, mutta toisaalta, ehkä en silmälasillisena voi koskaan ymmärtää silmälasittomien tunteita, kun he eivät pääse pesemään niitä puhtaaksi.

Tuohon keskusteluun toivottavasti palaan vielä myöhemmin (taas kerran tässä blogissa), mutta nopeana huomiona saliittakoon kaksi asiaa. Ensinnäkin, Britnallin et allin (2008) tutkimus Yhdysvalloista, jossa tutkitaan tasa-arvoa, ei vain sukupuolen vaan myös rodun (race) kautta on mielenkiintoinen laajennus meille eurooppalaisille. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa, johon olemme menossa, pitäisi voimakkaammin tuoda mukaan uusia tekijöitä perinteisen tissi-tasa-arvo-keskusteluun.

Toiseksi, Cellisin et allin (2008) mietteet siitä, ketkä edustavat naisia oikeasti. Heidän keskeinen argumenttinsa on, että ei ole ilmeistä, että naiset edustaisivat naisia. Mutta, ehkä minä en voi, silmälaseja kun kannan, ottaa kantaa näihin kysymyksiin.

Hätätila-artikla 48

matnel — Fri, 02 Oct 2009 21:53:21 +0000

Pääsimme modernissa poliittisessa filosofiassa Weberistä etiäpäin, Carl Schmitin ajatuksiin. Weberistä voisi esittää sellaisen yleisen mielikuvan, että hän oli kuin politiikan Freud, yleisesti tunnettu, muttei aina niin kovin tarkkaan tiedetä mitä hän ajatteli ja miksi.

Weberillä oli pari keskeistä ajatusta, sikäli kun itse häntä tulkitsen. Eräs oli mielipide siitä, että moderni kapitalistinen yhteiskunta on järjetön: emme tee työtä ansaitsemisen takia — vaan rahan tavoittelusta on tullut sinääsä tehtävä, tavoite. Toinen oli ajatus siitä, että tiede ja politiikka pitää erottaa. Toki Weber on myös ajatellut vallan ja valtion olemusta. Ja vielä johtajia ja legitimaatiota. Mutta se riittää Weberistä, josta ei todellakaan tule lempifilosofiani.

Mutta, muutama ajatus Carl Schmitistä nopeasti. Hänen keskeinen argumentti on, että viholliset määrittelevät sen mitä me olemme. Tämä on ehkä formaalimpi muotoilu esimerkiksi sellaisten ajatusten, kuin ’sota yhdistää kansaa’ takana. Toinen, mielenkiintoinen ajatus Schmitillä liittyi diktatuuriin. Hänen mukaansa vallankumouksellista diktatuurista pyrkimystä voi vastustaa vain “parlamentaarisen” diktatuuri: poikkeustilassa on järkevää keskittää valta väliaikaselle diktaattorille.

Näin oli määritelty esimerkiki Weimarin tasavallassa, hätätila-artiklassa 48. Kyseisen artiklan avulla mahdollistettiin Hitlerin valtaannousu, mitä Schmit tosin kritisoi varsin voimakkaasti. Mutta, toisin kuin sinä aikana uskottiin, uhka ei tullutkaan idästä, vaan lännen aatemaailmasta…

Verkkokeskusteluareenat – deliberatiivista oppimista?

matnel — Tue, 29 Sep 2009 10:58:55 +0000

Osallistuin aiemmin viime keväänä verkkopohjaiselle kurssille, jolla käsittelimme sosiaalista mediaa. Nyt olen kahdella kurssilla, jotka hyödyntävät verkkopohjaisia kesksteluympäristöjä. Toinen kurssi on mahtipontisesti e-Citizens in Networked society ja toinen taas pohtii modernia filosofiaa julkisessa maailmassa.

Noh, kuten sanoin, molemmat kurssit haluavat hyödyntää verkkopohjaisia alustoja. Hyvä idea sinäänsä, koska yleisesti valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijat valittavat keskustelun puutetta. Kuitenkaan, jostain syystä keskustelu ei tunnu syttyvän näissä verkkokokeiluissa. Keskustelu kuolee hyvin nopeasti, jumahtaa paikoilleen tai sitten sisältää hajanaisia ajatuksia teemoista ilman varsinaista punaista lankaa.

Näin, herääkin iso kysymys, että onko yleinen marina keskustelun puutteesta oikeasti niin suuri ongelma, kuin minä sitä pidetään. Ainakaan näiden empiiristen esimerkkien valossa keskustelulle ei olla koettu erityisemmin tarvetta. Vai, onko keskustelun institutionaalinen järjestely vääränlainen? Toisella kurssilla on hyvin kädestä kiinni pitävä holhous (tuossa on artikkeli, yksi henkilö toimii puheenjohtajana ja esittää ensimmäiset kysymykset) kun taas toinen kurssi on varsin varsin vapaamielinen (keskustelkaa nyt jotain teemaan liittyvää) lähestymistapa. Vai, auttaisko se, että voisi itse valita ryhmänsä?

Ehkä pääasiallinen syy tälle tekstille on, että verkko-osallistuminen ei, opiskelussakaan, näytä saavan tuulta siipiensä alle. Yksi isompi kysymys onkin, että onko tälläiselle oikeasti tarvetta — ja tarvittavaa osaamista osallistua — valtiotieteellisen tiedekunnan osalta.

Muuten artikkelin otsikko sinäänsä on kunnianosoitus Veikko Pietilän samankaltaiselle artikkelille Verkkokeskusteluareenat – deliberatiivista julkisuuttako?

Poliittisen filosofian paluu

matnel — Tue, 08 Sep 2009 16:56:07 +0000

Johdanto

Oli syksyinen päivä Otaniemessä, kun humanoidi käveli yhdessä tietotekniikan tutkimuskeskus HIITin tutkimusapulaisen kanssa kohti TUAS-talon ruokalaa. Pohdimme jänniä ajatuksia kuten sitä, mitä tiede ja tieteellisyys lopulta ovat.

Humanoidi esitti näkemyksen, että (yhteiskunta)tiede on vain hyvin argumentoituja mielipiteitä. Varsinaisesti suurempaa vastustusta ei löytynyt, kunhan erimielisyydet mielipiteen määritelmästä oli saatu selville. Sinäänsä tälläinen tieteen määritelmä on vähemmän mairitteleva, mutta samaan aikaan helpottaa kysymyksiä esimerkiksi objektiivisuudesta.

- -

Herätyskello soi kello seitsämän (sic!) Idalla. Humanoidi väänsi itsensä ylös sängystä, ja suuntasi kohti Unioninkadun luentosalia. Syksy oli jälleen tullut.

Poliittinen filosofia modernissa maailmassa

Kurssina on kaikille pakollinen ajattelemisen kurssi (5 op), mikä käsittelee poliittista filosofiaa modernissa maailmassa. Rajaus näyttäisi olevan, että keskitymme vain viime vuosisadan ajattelijoihin, mutta emme mene syvemmälle historiassa. Kyseessä on siis

Kurssi kuitenkn alkoi tietyllä rajauksella siitä mitä opiskelemme ja miksi näin on haluttu. Oikeastaan, kurssin luennoitsija haukkui opetusohjelmassa mainitut vaatimukset, ja kyseenalaisti siellä tehdyn esityksen siitä, mitä poliittinen filosofia on. Tätä pohdimmekin ensiksi. nimittäin emme vähäisempää kuin totuuden merkitystä ja olemusta.

Klassisessa filosofiassa totuus ja mielipide on koettu täysin erillisiksi asioiksi, mutta modernimmassa filosofiassa esitetään heikennetty muoto: totuus on hyvin argumentoituja mielipiteitä. Tämä on varmaan pahaa normatiivista filosofiaa, mitä opettaja haluaa välttää — ja toteaakin, että kurssin tarkoitus on tutustuttaa meitä poliittisiin käsitteisiin.

Tämän jälkeen opettaja vaan toteaa sivulauseessa, vähän kuin sivutuloksena, että filosofiassa kyse on ajattelusta, eikä mielipiteistä. Tästä taas seuraa hänen mukaansa se, että käsiteet ja käsitteellistäminen eivät liity mielipiteisiin.

Yllä mainittiin, että moderni filosofia olisi vähemmän absoluuttinen, ja hyväksyisi, että kyse on oikeasti mielipiteistäkin. Samaan aikaan tuntuu koomiselta väittää, että käsitteet eivät ole mielipiteitä, koska sitten niiden pitäisi olla jotain muuta — jotain irrallista?

Ja mitä, jos erilaisia käsitteitä pyritään vertailemaan toisiinsa, jos vaikka haluamme verrata Straussin ja Weberin lähestymistapoja toisiinsa, niin emmekö vertaile omaa tulkintaamme Straussista ja omaa tulkintaamme Weberistä. Kuten tulkintasanan käyttö toivottavasti ilmaiseekin, kyseessä ei ole kovinkaan eksakti vertailu. Miksi siis ei voisi rehellisesti sanoa, että kyseessä on mielipide?

Tietysti, luultavaa on, että humanoidi ei ole seurannut luennolla tarpeeksi. Ehkä mielipiteen käsite, eli määritelmä sille, mikä on mielipide, on esitetty täsmällisesti jossain yhteydessä. Tai, jotenkin pyritty perustelemaan miten käsitteet, ja niiden tulkinnallinen luonne, eroaisivat mielipiteistä laajemmin.

Lopputulos

Yksi ihan sekaisin oleva humanisti. Tarjoillaan esimerkiksi lisukesalaatin kera.