Ensiksi voisimme keskustella toissijaisten vaalien (secondary elections) käsitteestä. Toissijaisilla vaaleilla kuvataan vaaleja, jotka eivät ole niin merkittäviä kansalaisille kuin ensisijaiset vaalit. Esimerkiksi kunnallisvaaleja voisi pitää asiakysymystensä osalta ensisijaisempina kuin eduskuntavaaleja, vaikkei se tältä näytäkään kun katsotaan äänestysprosentteja. Tämä sivukommentti sen takia, että politiikan tutkijana haluan tuoda joitain termejä esille tässä blogissa.

Sitten varsinaiseen syyhyn, miksi en ole äänestämässä. Normaalisti ennen vaaleja on joku selvä kiistakysymys jonka ympärille puolueet asettuvat. Esimerkiksi työllisyys, palkkataso tai koulutuskysymykset voivat muodostua poliittisen keskustelun aihepiireiksi. Vihreät viime vaaleissa muistaakseni puhuivat siitä, että kaupunkiin pitää saada lisää leikkitilaa — merkittäviä kysymyksiä, joissa minulla on selkeä näkökanta. Toinen hyvä puoli on, että media tuo esille näitä näkökantoja hyvin voimakkaasti, tehden kustannuksen (peliteoreettisessa mielessä) informaation hankinnasta varsin pieneksi.

Näissä vaaleissa on ole huomannut keskustelua tietyistä asiakysymyksistä — kuten vaikka siitä, miten talouskriisi tulisi ratkaista tai kuinka unionin laajenemisen haasteita pitäisi ratkoa. En edes tiedä kunnolla, kuinka puolueet sijoittuvat Euroopan parlamentin puoluejärjestelmään, joten edes sieltä ei tule kovinkaan paljon apua ehdokkaan valitsemisessa.

Sen sijaan mainosten teemat tuntuvat olevan kansainvälisyyden korostamisessa ja hymyilevissä kasvoissa. Spotifyssä Ukko Metsola on kysynyt kummassa pitäisi olla suuremmat prosentit, Koskenkorvassa vai Euroopan parlamentin vaaleissa. Ja mediassa ei mielestäni ole ollut kovinkaan voimakkaasti esillä merkittävät kiistakysymykset, jotka vaikuttavat tässä vaaleissa — ehkä olen onnistunut uutisseuraamisessa ja televisiottomuudessani huomaamaan jotain merkittävää, mutta tältä se nyt tuntuu. Havainnot ovat samankaltaisia kuin Teija Tillikaisella viisi vuotta sitten.

Mitä voisi muuttaa? Muutama ajatus siitä, mitä voisi tapahtua viiden vuoden päästä…

• Puolueet voisivat mainostaa myös eurooppalaisen isäpuolueidensa nimiä, niin että ne tulisivat vähitellen kansalle tutuksi
• Vaaleissa media voisi muodostaa muutaman keskeisen ristiriitaulottuvuuden, joille puolueiden olisi pakko sijoittautua ja perustella asemansa — ihan kuten kunnallis- ja eduskuntavaaleissakin tapahtuu
• Kustannukset poliittisen tilanteen hahmoittamisesta pitäisi saada alemmaksi nykyisestä, esimerkiksi siten että hymyilevien kasvojen ja Koskenkorvan sijasta keskityttäisiin asiakysymyksiin

Sitten aika kieltää muutama näkökanta, jotka kuitenkin nostetaan esille. Tunnen Euroopan unionin päätöksentekomekanismit vähintäänkin keskiarvoisesti, voisin jopa väittää, että hyvin. Tiedän, että kansan äänelle, eri parlamentille on pyritty siirtämään yhä enemmän valtaresursseja, näin muodostaen paremman legimitaation. Tiedän myös, että Euroopan unionissa tehdään paljon merkittäviä päätöksiä — esimerkiksi roaming-maksujen alentaminen — jotka vaikuttavat minunkin elämään. Parlamentilla on komission kanssa yhdessä merkitystä melkeinpä kaikkeen. Ja tänään ei sada, ainakaan Helsingissä — ja olen kulkemassa äänestyspaikkani ohi, kun menen junalle.

Sitten muutama ajatus Euroopan parlamentin roolista, kuten sen näen. En koe, että valittujen edustajien, meppien, tarkoitus on edustaa Suomea siellä. Suomen virallista kantaa edustaa jo ministerineuvoston kokouksissa olevat ministerimme. Sen sijaan toivoisin, että he edustaisivat meitä, kansalaisia, ja toimisivat siis vastavoimana muille toimijoille Euroopan unionissa. En siis kaipaa sinne kansainvälistä, osaavaa tai muutoin ansioitunutta henkilöä, vaan tarvitsen sinne yksilön, joka (tai puoluedemokratioissa: jonka puolue) ajattelee tarpeeksi monessa asiassa samoin kuin minä.

Ehkä noin 400 sanaa riittää Euroopan unionista, mutta mainitsin tuolla alussa toissijaiset vaalit käsitteenä. Heitämpä tässä lopuksi ilmaan hypoteesin: jos vaalit koetaan toissijaisiksi, niin vaalikampanjoinnissa keskitytään vähemmän asiakysymyksiin ja vedetään enemmän leikkisäksi. Ja kansa huomaa sen, ettei merkittäviin kysymyksiin keskitytä — ja tätä kautta äänestysprosentti laskee. Ja mielestäni on oikein, että se laskee: se osoittaa, ettei kansa ole tyhmä.

• tekniikka
• kaupallinen
• it-ala
• juridiikka

Kuten useimmat keskustakampukselaiset, kaveri ei sopinut tähän profiiliin – vaikka opiskeleekin matematiikkaa varsin paljon. Jälleen kerran pettyneenä huomasin ettei tämä ole paikka meitä, humanoideja, varten. Ehkei maailma olekaan. Ehkäpä kaikki hyödylliset asiat tehdään tekniikan tai juridiikan alalla vahvalla markkinointiosaamisella?

Noh, valtiotieteellisessä tiedekunnassakin aiheeseen valpastuttiin ja nostettiin kaksi erilaista keinoa ratkaista haasteet joita valtiovalta ylemmät tahot asettavat:

• laitokseton malli jossa tiedekunta ottaa taloudellisen (sekä oletettavasti jossain määrin hallinnollisen) vastuun ja jakautuu osastoihin jotka toimisivat opetuksen kanssa
• useamman suurlaitoksen malli tiedekunnan sisällä eli laitoksien yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi

Tietenkin suurlaitoksia koskevia malleja on useampia, keskeistä lienee tarve erotella politiikkatieteitä ja sosiaalitieteitä toisistaan kansantaloustieteen pysyessä varsin rauhallisena. Nimistöä voisi vielä miettiä, työnimenä eräälle kokoonpanolle olisi “modernien yhteiskuntien ongelmat” mutta sinäänsä kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon että tässä mallissa kehitysmaatutkimus ei toki kuulisi tähän luokkaan vaan seksikkäämpään “globaalitutkimuseen ja yhteiskunnallisten muutosprosessien” yhteisöön. Eli, voidaanko teennäisellä laitosjaolla koskaan tarrata oikeisiin tutkimuskysymyksiin — varsinkin jos (kun) laitosten väliset rajaviivat ovat yleensä melko kovia ja ikäviä.

Muutokset tietenkin ovat ikäviä, joten koitetaan etsiä jotain positiivistakin niistä. Ensinnäkin politiikan tutkimus ja hallinnon tutkimus pysyisivät useamman laitoksen mallissa yhdessä. Tässä on synenergiaetuja saatavilla koska hallintohan on hyvin politisoitunutta; oma kandidaatintyönikin varmaan vääntyy enemmän hallinnon tutkimukseksi joka lähti politiikan tutkimuksen kysymysasettelusta. Toisaalta viestinnän laitos tulisi kolmanneksi pyöräksi, mikä tietenkin houkuttaa: viestinnän laitoksella on orastavaa internet-tutkimusta ja -opetusta jota toivoisin meidän laitokselle.

Mitä tulee laitoksettomaan malliin, niin minulla ei ole mitään sitäkään vastaan kunhan jutut pidetään kauniina eikä sisäinen politiikka iske liikaa yksiköiden toimintaan. Mutta, valtio-opin laitoksen virallinen linja ehkä kuvaa todellisuutta paremmin:

Nykyisen tiedon varassa laitoksemme linjaus on, että laitoksettomassa tiedekunnassa laitoksemme raunioilta syntyisi yksi oppiainepohjainen hallinnollinen kokonaisuus.

Tätä linjausta on vastustanut hallinnon- ja organisaationtutkimuksen linjan väki joka haluaisi omaksi oppiaineeksi. Takana lienee erilaiset rahoituskysymykset joista tälläinen riviopiskelija kuulee vain epämääräisiä keskusteluja. Kuten kommentti antaa viitteitä, laitoksemme ilmapiiri lienee varsin tulehtunut tällä hetkellä juuri linjajaon aiheuttamista ongelmista. Mutta ehkä näihin sitten myöhemmin blogissa.

Toki kysymyksiä uudistuksen tarpeellisuudesta herää esille aina. Saavutetaanko isommilla yksiköillä parempaa opetusta, tutkimusta tai yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Kaivaessani tietoa aiheesta törmäsin seuraavaan kuvaan joka selittääkin kaiken mitä opiskelijan tulee aiheesta tietää. Selkeää on siis että muutokseen on ryhdyttävä, varsinkin kun suunta ja keinot ovat selkeät. Kyllä tälläiset uudistukset, jotka eivät heikennä miehistön moreemia — ovat aina hyväksi!

Muuten, onko kenelläkään tutkimusta siitä että kuntaliitokset olisivat oikeasti tehoastaneet kuntien toimintaa tai tuoneet säästöjä? Näistä saa vinkata vapaasti, nimittäin lukemani Olsen & Brunsson (toim, 1993) teos The Reforming Organization ehdottaa että joskus uudistuksia tehdään vain uudistusten takia. Kiintoisa havainto sinäänsä.

Ehkä olen tietyllä tavalla media-tyhjiössä niin huvittavalta kun se tuntuukin internetin kanssa; kuulin toki että Helsingin Sanomat järjestää vaaliväittelyjä. Tiesin että puoluejohtajat ovat olleet televisiossa. Olen myös seurannut yksittäisiä tapahtumia, mutta kokonaiskuva jäi hankkimatta: vierailu Kolmen sepän patsaalle olisi ollut hyödyllinen.

Noh, astelin saliin ja sain äänestyslipun. Astelin sisälle äänestyskomeroon ja katsoin seinälle: vaalinumerolistassa ei ollut kuvia! Koska nimimuistini on heikko ja numeroa en ollut painanut mieleen jouduin jonkin aikaa pohtimaan ketä nyt todella halusin äänestää. Sain numeron raapustettua lappuun ja lapun palautettua.

Tutkimuksen perusteella suurimmalla kunnalla tulee olemaan ylivoima valtuustossa, kun kuntia yhdistyy. Tämä ei ole yllättävä tulos. Kuitenkin nykyinen vaalijärjestelmä vahvistaa tätä ilmiötä, mikä näkyy suuremman osapuolen liitosvoitosta ja pienemmän osapuolen liitostapppiosta. Jos keskuksen poliittinen painoarvo vahvistuu, toteutetaanko palvelurakenteen kehittämistoimet keskittämällä kaikki palvelut suurimpaan kuntakeskukseen syrjäalueiden kustannuksella?

Mietin nyt, pitäisikö minun palata tähän aiheeseen; kysymykset ovat edelleen mielenkiintoisia. Toisaalta, ehkä pitäisi päästää irti tästä ja antaa muiden miettiä mitä tästä aihepiiristä voisi tehdä.

[Palvelun] tavoitteena on, että asiakkaat saavat monipuolisia elämyksiä, viihtyvät ja tuntevat olonsa turvalliseksi [palvelussa].

mikä ainakin minussa nostattaa pienen puistatuksen; etäisyyden palvelun tarjoajan ja meidän tavallisten käyttäjien välille. Mutta, ehkäpä tilanne on tarkoitettu näin, nimittäin kieli on aina vallan käyttöä. Toverini humanisti suostutteli minua kielen ja kontekstin luennoille, joihin osallistuin vaikken tenttinytkään js sielläkin pohdittiin virkakielen erikoista asemaa.

Olen koittanut lukea Euroopan unionin perustuslakiluonnosta ja taisin päästä puoleen väliin. Toki voidaan sanoa ettei sellaista pumaskaa ole tarkoitettu luettavaksi, mutta näitä ongelmia on muissakin teksteissä. Kuuluisa, ja poliittisesti ajankohtainen, säädöshän sanoo:

Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Hankalaksi menee miten tuota pitäisi lukea, mutta onneksi lainoppijoillakin on tiettyjä hankaluuksia tuon fraasin kanssa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuskin kovasti yrittää auttaa virkakielen kanssa, niin ehkei muutosta oe tulossa kovinkaan pian, kuten eräs tutkimusraportti asiaa selvittää.

Vaikka itse tykkäänkin hypesanoista, kuten web2.0 tai sosiaalinen media, niin kannatan fraasimaisten ilmaisujen käyttämisen kieltämisestä myös Suomessa. Tämä ihan sen takia että valitettavan usein miettii ymmärtääkö termien käyttäjä itsekään imaisujaan. Mieleeni palaa eräs keskustelu sosiaalisesta mediasta jossa sosiaalisuutta ei ollut lähimaillakaan.

Politiikan tutkijat ovat puhuneet paljon vaalirahoista ja legitimiteettikriisistä. Mutta, muuttuukohan mikään vaikkakin media onkin aiheesta kohunnut paljon. Epäilen, mutta nyt puhdistettiin hiukan ilmaa.

Uutisissa on tapahtunut paljon muutakin, mistä tärkeimpänä asiana nostan esille valmennuskurssit. Blogissa on ollut paljon tyttö-metaforia ja muutama poika-metaforakin ja mieitn että nyt olisin voinut puhua maksullisista tytöistä — mutta taisin luvata vähentää ainakin hetkeksi kyseisiä ajatuksia. Eli koitan muotoila joitakin ajatuksia nyt ihan auki.

Uskon ja toivon että yliopistolle pääseminen ei olisi kiinni vain siitä keillä on varaa. Toivon että yliopistossa lahjakkaimmat opiskelijat tulisivat entistä paremmiksi hyvässä ohjauksessa. Tämä ei ole kiinni siinä kuka hallitsee parhaiten vastaustekniikan ja nähnyt parhaimmat kokoonpanoesitykset pääsykoekirjan sisällöstä. Yliopisto on ilmaissut että valmennuskurssit eivät ole osa yliopiston aatemaailmaa, mutta olisiko aika selvittää kuinka valmennuskursseille osallistuminen vaikuttaa sisäänpääsyyn.

Toisaalta, kuten eräs yritys toteaa: eriarvoistumista tulee useista tekijöistä. Oma (aikuis)lukiotaustani varmasti on useimpien mielestä epätasoarvoistava; muistampas kerran kuinka kerran kysyttiin osallistummeko normaaleihin pitkän matematiikan kirjoituksiin. Toisaalta toiset lukiot tarjovat molekyylibiologiaa, erikoiskursseja historiassa tai vaikka sitten taideopetusta. Kun lukiot erikoistuvat niin voiko niitä hyvällä maullakaan kutsua yleissivistäviksi kouluiksi.

Ehkä kysymys onkin loppujen lopuksi koko pääsykoejärjestelmän toimivuudesta. Onko järjestelmässä joka johtaa välivuosiin ja turhiin opiskeluvuosiin “väärissä” tiedekunnissa vieläkin sellainen jota haluamme käyttää? Saksalainen malli taisi olla että kaikki opiskelijat pääsevät opiskelemaan, mutta keväisin katsotaan että onko opinnoissa edetty.

Yksittäisestä tapauksesta ei saisi vetää liikaa johtopäätöksiä, mutta nostetaan esille poikkeuksellinen valtionhallinnon toimenpide: kysyä kansalaismielipidettä jostain aiheesta ja vielä erityisesti nuorilta. Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen nuorten ryhmään on valittu jopa epäaktiivipoliittisia henkilöitä, joka minua ainakin yllättää varsin paljon.

Sivuhuomautuksena: siinä olisi hyvä kvali-tutkimuksen aineistopohja, luodata heidän mielipiteitään ja päätellä tästä jotain. Ryhmä siis keskustelee Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikasta ja varmaan sieltä joku selvityskin kupsahtaa ulos äärellisessä ajassa.

Toisaalta samaan aikaan tietyillä puolueilla on hankaluuksia nuorten kannattajien suhteen. Tämä ei ole yllättävää, koska puoluejärjestelmämmehän on melkeinpä 100 vuotta vanha. Uudistuksia kaivataan, ja ehkä niitä on jopa tulossa. Hitaasti mutta varmasti suuret vanhat uudelleenpositioivat itsensä ja viilaavat keulakuvaansa. Yritystä siis on, ainakin näennäisesti.

Mikä tässä on muuttunut, vielä hetki sitten panikoitiin legitimiteettikriisiä, johon vastattiin nopeilla ohjelmilla. Ehkä liioittelen, luultavasti niin teen – mutta pieni toive pilkahtaa sisälläni.

Kartellipuolueet ovat huono juttu. Alan kirjallisuudessa puoluejärjestelmäämme kutsutaan jäätyneeksi, eli ristiriitaulottuvuudet ovat 1920-luvulta. Se on melkein 90 vuotta sitten, maailma on muuttunut välissä mutta puolueet eivät. Näin puolueet eivät enää edusta kansalaisten toibeita, tämä voidaan nähdä yleisenä vieraantumisena puolueista. Mutta, ne puoluetuet.

Heywoodin teoksessa “Developments in West European politics 2” käsiteltiin prostituution, rikollisuuden ja terrorismin lisäksi lahjontaa. (Muuten, suosittelen teosta lämpimästi kaikille, vaikkakin se on jo ajastaan hitusen jäljessä.) Eräs pääargumentti lahjonnassa oli, että toimiakseen on kaksi vaatimusta

• tarve lahjontarahalle
• mahdollisuus lahjonnan suorittamiseen

Nyt kirjan tämän kappaleen kirjoittaja argumentoi, että puoluetuki ainakin vähentää tarvetta lahjontaan, ellei jopa poista sitä täysin. Edellleen puhuttiin hallinnon läpinäkyvyydestä, eli siitä että esimerkiksi puolueiden talouden tulisi olla täysin julkista.

Siittytään teoreettisesta tarkastelusta  käytännönläheisempään havainnointiin. Vetoan Colomerin “European political systems” teokseen. Otetaan käsittelyyn Italia, jossa puolueiden tuet ovat olemattomat. Tästä seurauksena on, että Italian mafia saa myös poliittista valtaa tukiessaan edustajia. Palvelus palveluksesta-periaatteen mukaan yhteiskunta tekee jotain sitten rikollisille.

Muistelisin, että myös Ranskan kohdalla nostettiin esille samanlainen kuvio, salamyhkäisyyttä, piilotettuja sopimuksia ja tupakansavuisia huoneita. Verrattuna tähän, puoluetuet on ihan kiva juttu.

Verrataan puoluetukia esimerkiksi pankkitukeen, Onko parempia antaa infrastruktuurin romahtaa hallitsemattomasti alas vai pumpata elvytysrahaa sen ylläpitämiseksi? Mutta, ongelmia puoluetuissakin on. Ne suosivat liikaa vallassa olevia, isoja puolueita ja väöäristävät kilpailua – ainakin mielestäni.

Määrittelen politiikan tässä kohtaa suomalaisen tutkijakaksikkoa Paloheimo&Wibergiä mukaillen: politiikka on omien tavoitteidensa saavuttamisyrityksiä yhteiskunnallisesti sallittuja vallankäytön keinoja käyttäen. Tämä määritelmä tuo esille politiikan ilkeyden, joka on ehdottoman tärkeää havaita. Edellisen määritelmän avulla toivottavasti havaitaan kuinka rationaalinen poliittinen päätös on.

Otetaan tästä esimerkki opiskelijapolitiikan piiristä:

Myös Ylioppilaslehden päätoimittajan valinta on HYYn Vihreille mieluisaa puuhaa: yhdeksästä päätoimittajaehdokkaasta seitsemän mainitsi yhtenä lempipoliitikkonaan vihreän henkilön. Heidi Hautalan ja Osmo Soininvaaran lisäksi mainittiin kolme Vihreään Liittoon kuulumatonta poliitikkoa – Tarja Halonen, Seppo Kääriäinen ja Urho Kaleva Kekkonen. Ryhmämme voikin tyytyväisenä unohtaa tämän asian kohdalla politiikan ja keskittyä puhtaasti olennaiseen, eli pätevimmän mahdollisen päätoimittajan valitsemiseen Ylioppilaslehdelle. (Lähde: Villiviini)

Tarkastellaan kirjoittajan argumentaatiota vähän tarkemmin. Aivot online hetkeksi… Koska kaikki hakijaehdokkaat kannattivat vihreitä värejä niin ongelmaa ei politiikan kanssa tullut. Siispä, koska kaikki toimijat ovat oikeamielisiä, niin voimme valita kenet tahansa heistä. Koska rahoitan Ylioppilaslehden toimintaa, ihmettelen miksi hakijoilta on edes kysytty mieluisinta poliitikkoa. Jos oikein muistan, niin työhönottolaki kieltää syrjinnän myös ajatuksien perusteella, mutta eihän voida olettaa että poliitikot näitä asioita tuntisivat.

Sen minkä pienet ensin, sen isot perässä. Seuratkaamme hetken aikaa Helsingin kaupungin taidemuseon johtajuusvalintoja. Jälleen kerran maksan opintorhastani pienen osuuden veroa, jotta myös Helsingin kaupunki voisi pyörittää toimintaansa. Ehkäpä juuri minun euroni ovat ohjautuuneet kaupungin taidemuseolle.

Helsingin kaupungin taidemuseon tapauksessa kyse on siitä, että vanhan johtajan tilalle tuli saada uusi henkilö. Lautakunnassa äänestyspäätöksellä oikeisto sai voittajaksi yhden ehdokkaan. Kuitenkin, kaupungin hallitukselle ehdoitetaan aivan muuta henkilö – ei edes sitä vasemmiston suosikkia vaan aivan kolmas ehdokas. Ja sen lopullisen päätöksen tekee kolmas poliittinen taho, kaupunginvaltuusto. Minua huolestutttaa eniten se, että saammeko virkaan pätevimmän vai oikeamielisimmän hakijan. (Lähteet: Helsingin Sanomat ja Helsingin Sanomat)

Jos kaupunki todella haluaisi saada virkaan kunnollisen hakijan, laitettaisiin jäsenkirjat hetkeksi sivuun ja pohdittaisiin millaista johtajaa museoon tarvitaan. Mutta, kaikkihan tietää että poliittisia pakastevirkoja löytyy aina ja kaikki mitä tarvitaan on oikean puolueen jäsenkirja. Valitettava tosiasia joka maksaa rahaa.

Politiikka on pahuutta. Mutta, valitettavasti vielä ei ole keksitty parempaakaan keinoa tehdä päätöksiä. Ihanin vaihtoehto olisi tietysti päätöksentekijä jolla ei olisi tunteita ja joka tekisi päätöksen aina oikein. Tälläinen toimija olisi aina rationaalinen, mutta samaan aikaan varmastikin yli-ihminen.

Ehkä on aika tunnustaa, että miehet (ja myös naiset) ovat sikoja. Orwellihän osoitti, että sioilla on tapana hakea itselleen paras mahdollinen asema, jopa hiukan kyseenalaisia keinoja käyttäen. Aikaisemmin esittämäni määritelmä politiikalle tarkoittaa juurikin tätä pahimmalla mahdollisella tavalla tulkittuna.