Olen jo aikaisemmin kuvannut suhdettani kahteen tyttöön. Ajattelin, että voisin valottaa tarinaa enemmän ja sisällyttää irstaita ykistyiskohtia kuvaukseeni. Varsinaisesti tilanteeni ei ole muuttunut vieläkään: heilun Piian, punarusettisen tytön, ja Tarun välillä. Inhottavinta on, että minun pitäisi vähitellen osata sitoutua, olenhan sentään valtiotieteen ylioppilas.

Piian kanssa olemme olleet kavereita jo pitkään, varmaankin ensimmäiseltä luokalta lähtien. Muutama vuosi sitten yritimme sitten aivan tosissamme elämää yhdessä ja se sujui – normaalien alamäkien ja ylämäkien mukaan. Kuitenkin se oli aivan kivaa ja opin itsestäni ja myös Piiasta uusia asioita. Voisi myös mainita, että ehkäpä parasta opetusta oli kuitenkin pienenpieni ymmärrys elämästä ja siitä mitä se on.

En ole varma, oliko jutun vakavoittaminen niin järkevä valinta pelkästään siitäkin syystä etten olisi tavannut Tarua ilman Piiaa. Jos olisimme malttaneet pysyä ystävinä olisi tämäkin pulma aika selvä: olisin varmasti tuntenut enemmän vetoa Piiaan.

Mutta Tarun kanssa ensitapaamiseen, muistan sen vieläkin. Piia esitteli minulle Tarun ja siitä se lähti. Naureskelimme kaikki kolme yhdessä Helsingin Sanomien tyhmyydelle, mutta tapasin Tarua myös muutaman kerran ilmankin Piiaa. Kun tarkemmin muistelen – taitaa pian olla Tarun kanssa ensitapaamisemme vuosipäivä, eikuh se taisi mennä jo ohi. No, sitten jäin vähän neuvottomaksi ja kesäloman aikana yritin ratkaista pulmaa.

Nyt päästään tähän hassuun kysymykseen: miksi pojalla voi olla vain yksi? Vai pitääkö paikkansa, että pojalla on vain yksi? Esimerkiksi Jorma Ollilalla taitaa olla kaksi, yliopiston rehtorilla on kaksi kun lasketaan oikein. Mutta miksei Matilla ole kahta? Aika on yllättävän rajoitettu resurssi eikä se aina riitä kahden tytön kanssa oleilemiseen yhtä aikaa. Tai, en ainakaan uskalla sanoa että se riittää, koska tavallaan uskon sellaiseen vaaleanpunaiseen, siirappiseen romanttisuuteen jossa oman kullan kanssa tutustutaan sitten paremmin kuin jonkun satunnaisen kämppiksen.

Tarun kanssa yritän aivan oikeasti, vaikka se välillä harmittaa ja välillä tulee kuultua kunniaansa. Mutta ah-ja-voih punainen rusetti näyttää edelleenkin söpöltä. Valitettavasti uskon että emme voi pitää välejämme vain kavereina, koska välillämme on positiivinen vetovoima. Haluaisin molemmat…

Yhteydet blogia lukeviin Piioihin ja Taruihin eivät ole tahallisia.

Kaikki ei vieläkään ole sitä miltä se näyttää.

Elämässä joutuu välillä tekemään vaikeita, jopa mahdottomia päätöksiä. Päätöksiä siitä, kenen kanssa haluaisi viettää loppuelämänsä – tai ainakin niin kauan kun se molemmista tuntuu hyvältä. Olen jo aiemmin kuvannut ongelmiani tyttöjen kanssa. En vieläkään ole varma, mikä on oikea linja tulevaisuuteen. Mitä arvostan enemmän, söpöyttä vai hauskuutta? Kumpi on tärkeämpi, perinteet vai uudet ajatukset?

En osaa tehdä tätä päätöstä – ainakaan vielä. Haluaisin yrittää kummankin kanssa, mutta se olisi vähintäänkin moraalitonta. Mutta, viaton heittäköön ensimmäisen kiven: tapailen kumpaakin samaan aikaan. Tiedän, että tämä on vähintäänkin outoa, mutta en parempaa ratkaisua osannut keksiä. Olen käynyt molempien kanssa jo treffeilläkin.

Punarusettisen tytön kanssa treffit menivät perinteisellä tavalla. Olen jo niin tottunut punarusettiseen tyttöön, etten jaksanut niitä varten valmistautua mitenkään erityisesti. Tämä on myös hitusen väärin tyttöä kohtaan, mutta toisaalta ei me kai virallisesti edes säädetä. Nämä “treffit” olivat siis enemmänkin kahden vanhan kaveruksen tapaaminen joka sujui aivan hyvin – tosin ei meidän kylmät suhteet erityisemmin lämmenneet.

Vaihtoehtoisen tytön olen vasta tavannut, joten luonnollisesti olin enemmän kuin jännittynyt kun hän pyysi minut treffeille kanssani. Ja jännityksen takia valmistauduin hyvin. Sitten tapasimme kaupungilla, romanttisesti keskustassa vielä silloin kun siellä oli lumipeite. Tuli sellainen hassu olo siinä keskustellessamme: haluanko todella herätä tämän tytön luota aamulla ennen töihin menemistä? En ole varma – vika voi olla joko minussa tai tytössä (tai ehkä molemmissa). No, ei tämä virallinen tapaaminen mikään katastrofi varsinaisesti ollut, mutta olisi se paremminkin voinut mennä.

Jatkan uskaliasta suunnitelmaa vuorotella tyttöjen kanssa, vaikkei se helppoa tule olemaan. En halua rikkoa toisen sydäntä – tai omaani. Lisäksi suhteemme syventyessä kumpikin vaatii enemmän aikaa; aika on rajoitettu resurssi.

Vinkiksi, kaikki ei vieläkään ole sitä miltä se näyttää.

Punarusettinen tyttö hymyili minulle kainosti. Hän katsoi minua söpösti ja tuijotin häntä itse hölmistyneenä – kyllä, ihastuin.

Kuten ihastuneet pojat aina, hakeudun hänen seuraansa. Halusin tietää hänestä enemmän, ymmärtää mitä hän ajattelee, nähdä tuon söpön ulkokuoren sisälle. Tunne taisi olla molemminpuolista ja tutkiskelimme toisiamme rauhassa, ilman erityisiä paineita. Sitouduimme yhä enemmän ja ensirakkauden huumassa kaveritkin saivat jäädä.

Mutta paraskaan suhde ei ole tädellinen. Itkin hänen vuokseen; olin ymmälläni hänen käyttäytymisestä. Hän oli epäselvä – kuten niin tavallista tytöille – ja jouduin pohtimaan mitä hän todella tarkoitti, mitä minun piti tehdä.

Kaikesta huolimatta muistelen lämmöllä noita aikoja. Hän oli aina lähelläni. Kun elämä potki, hän oli valmiina halaamaan ja lohduttamaan. Tunsimme toisemme jo aika hyvin, mutta halusin silti tietää hänestä enemmän, helliä häntä ja olla hänelle kiltii.

Mutta jokin meni pieleen. Tapasin juhlissa toisen tytön. Tämä tyttö oli erilainen, kun ensirakkauteni oli perinteinen niin uusi tyttö oli räväkkä ja hassu. Teimme juhlissa jotain hyvin tyhmää ja tyttö sai minut irrationaalisesti pauloihinsa. Mutta tiedän, että ensirakkauteni olisi antanut kaiken anteeksi, mutta jokin tässä räväkkyydessä ja outoudessa viehättää. Punarusettisen tytön ja minun välit viilenivät nopeasti.

Tapaamme edelleen tätä punarusettista tyttöä ja välillä jopa kaipaan häntä. Oleme vielä ystäviä, halailemme ja vietämme aikaa toistemme seurassa. Mutta tyttö on kuitenkin loukkaantunut, eikä halua enään kertoa minulle salaisuuksiaan.

Vihjeeksi; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää.