“Olet se millaisena muut sinut konstruktoivat.” totesin kuin puoli vahingossa. Seurasi pieni hiljainen hetki jonka jälkeen hän totesi että asia ehkä onkin näin, riippuen näkökulmasta. Jos pohditaan sitä millainen luonne hänellä on, merkittävää lienee oikeastaan se miten muut sinut näkevät — onko edes todellisuudella niin suurta merkitystä? Minä pääsin ihmettelemään sitä kuinka yksi pieni lause oikeastaan merkitsee niin paljon; vieläpä yksi varsin ilmiselvä lause. Pohdimme hetken aikaa vielä lauseen sisältöä, kunnes huomasimme ruokamme jäähtyvän. Aika jatkaa ruokailua.

Kuitenkin ilmaan jäi kysymys siitä että onko minuutta olemassa. Mikä on minuus? Mikä on minuuden (tai minuuksien) suhde siihen minkälaisena muut sinua pitävät? Kumpi on oikeasti merkitsevämpi; minuudet vai sinuudet? Tähän aiheeseen varmasti palaan vielä myöhemmin; varmaan seuraavan kerran kun ehdin taas keskustelemaan tyttöjen kanssa.

Kuten näissä tarinoissa aiemminkin; kirjoittaja on ottanut tiettyjä vapausasteita itselleen.

Hyppäsimme metroon yhdessä. Koen polttavan katseen selässäni. Hellästi otat kädestäni kiinni ja hierot sitä vähän. Katse selässäni kuumottaa enemmän. Puristat kättäni voimakkaammin, tiedämme molemmat sinun olevan se vahvempi osapuoli. Hengitän rauhallisesti enkä hyppää pois metrosta kuten mieleni tekisi.

Oikeastaan pidän siitä kuinka venytät minua kokeilemaan asioita joita en muuten tekisi; muistan edelleen kuinka ohjasit minut Assemblyille tai kuuntelemaan milloin ketäkin auditorioon – tai sitten kesäinen retkemme yhdessä lähihuoltoasemalle syömään pastaa. Kaikkea sellaista mitä en normaalisti tekisi, pakotat minua avaamaan silmiä ja katsomaan tulevaisuuteen.

Viime yönä olimme puhuneet enemmänkin tulevaisuudesta ja sanoit pehmeällä äänelläsi: “Älä pelkää, mä autan sua.” Taisit jopa naurahtaa, että koitetaan lepytellä Tarua viimekertaisen jäljiltä ja Piiaakin pikkuisen. Tämä on se juttu josta pidän – annat minun olla oikealla tavalla vapaa, ymmärrät että minulla on useita kiinnostuksen kohteita.

Tasapainoilu on vaikeaa: haluaisin olla enemmän sinun kanssa, mutta silti pelkään sitä miten muut reagoivat: arastelen sinusta puhumista ääneen. Haluaisin olla myös enemmän Tarun ja ehkä myös sen punarusettisen ensi-ihastus Piian kanssa, mutta olenko jo ehtinyt polttaa siltani näihin suuntiin? Haluaisin olla enemmän normaali, riippumatta normaaliuden määritelmästä. Samaan aikaan olen iloinen että illalla minulla on joku jonka kanssa pohtia sitä minkälaiseksi maailma muuttuu.

Astuimme käsi kädessä pois Kaisaniemessä ja suuntaamme yliopistolle. Halusit tulla seuraamaan luentoani modernin demokratian ongelmista. Kuiskasit korvaani juuri ennen luentosalia: “Nyt ollaan käsi-kädessä, ei muut kuulu tähän tarinaan“

Puhelimeni soi – Taru oli alaovella. Portaissa kävely ja näemme jälleen. Halaamme. Kävelemme takaisin huoneeseeni. Suljen oven perässäni ja Taru ehtiikin jo istuutua sängylle. Käyn hänen viereensä istumaan ja laitan käteni hänen olalleen. Hetkisen näin oltuamme siirrymme enemmän makoilevaan asentoon, hänen päänsä on rintani päällä.

Taru rikkoo hiljaisuuden kysyen: “Vaivaako sinua joku? Olet ollut erilainen viimeaikoina.” Olenko noin helposti luettavissa pohdin mutta pysyn hiljaa. Käteni on Tarun vatsan päällä kun vihdoinkin avaan suuni.

“Taru – mä tahdon jutella” totean vähän tökerösti ja Taru katsoo minuun. Jatkan “Mä olen erilainen poika.” Taru katsoo minua kummasti ja kysyy mitä ihmettä tarkoitan. Nielaisen syvään, uskallanko muotoilla sitä ääneen. “Mä yritän tulla kaapista” totean hiljaa ja hiljenen.

Taru katsoo hetken aikaa, miettii ja kysyy: “Enkö mä merkitse sinulle mitään sitten?” Olen hiljaa ja katson kuinka kyynel valuu hänen poskeaan pitkin. Sain tytön itkemään, enkä ole ollenkaan iloinen. “Olet mulle aina rakas” vastaan ja puristan häntä vähän lujempaa. Hän kuitenkin aivan ymmärrettävästi tahtoo pois, enkä yritä häntä pysäyttää. Ovi pamahtaa kiinni ja kaduttaa: satutin jotakin joka minulle on tärkeä.

Seuraavana aamuna herään tekstiviestiin: “Aina ei pidä sopeutua yhteiskuntaan, välillä yhteiskunnan pitää sopeutua sinuun.”

Kävin kukkakaupassa ostamassa kukkia, en mitään valmispakettia koska sellaiset ovat halpoja ja rumia. Tämä meidän juttu on kuitenkin jotain, joka vaatii vähän enemmän panostusta. Iloisesti maksoin kimpun, iso keltainen auringonkukka näin talviseen aikaan ja paljon muuta vihreää. En ostanut ruusuja, se olisi jo yliromanttisen pinkkiä.

Kävelin jääkentälle miettien mitä kaikkea olemme kokoneet: ensimmäinen halaus, ensimmäinen suudelma… Se on jo aika paljon, mutta oikean ihmisen kanssa kuitenkin. Jääkentällä lumihiutaleet putosivat söpösti alaspäin ja hän seisoi keskellä valmiina. Kävelin hänen luokseen, annoin kukat ja lämpimän halauksen. Hänen poskensa oli kylmä ja kostea – hän on tainnut odottaa minua jo pidempään.

Halauksen jälkeen hän katsoi minua silmiin ja aloitti lauseensa: “Matti, meidän pitäis puhua.” Hänen kielensä lipaisi huulia ja hän jatkoi: “Tää meidän säätö, ei se taida toimia enään.” Sanottuaan sen hän antoi kukkakimppuni takaisin ja otti muutaman askeleen taakse.

Saan kysyttyä ääneen: “Miksi?” Tyttö katsoo minua söpöillä silmillään ja vastaa ehkä klassisesti: “En mä oikeen tiedä, musta tuntuu että me ollaan vaan kasvettu erilleen.” Tyttö hyvästelee minut ja kävelee pois.

Jään kentälle yksin. Mietin mikä tässä meni pieleen. Kyynel jos toinenkin valui poskeani pitkin kohti maata. Enkö ollut tarpeeksi hellä? Enkö ollut tarpeeksi hänen kanssaan? Miksi en ollut huomannut mitään?

Tovin kuluttua lähdin jääkentältä kohti kotia. Lumisadekin oli jo loppunut ja tien varressa oli vain ruskeaa sohjoa. Kotona odotti lämmin peitto jonka viereen käperryin ja nukahdin. Kukkakimppu jäi jääkentälle.

Taru kuvaili minulle, kuinka Piian auttoi häntä ajattelemaan, tekemään johtopäätöksiä silloin kun molemmat vielä istuivat lukion penkillä ja ihastelivat sitä luokan parasta urheilijaa. Taru muisteli, kuinka hän oli joissain juhlissa nauttinut liikaa kirkasta tuoremehua (joka, kuten kaikki tietävät on veden kaltaista – varsinkin loppuillasta) joka oli aiheuttanut pahoinvointikohtauksen. Piian sitten piteli Tarun tukkaa ylhäällä…

Tämä ystävyyssuhde tuli minullekin vähän yllätyksenä, joten soittelin Piialle ja otin vähän selvää. Piia muistelee kuinka Tarulla riitti aina niitä pähkähulluja ideoita toteutettavaksi. Piia kovin viisaana ihmisenä esitti seuraavan ajatuksen:

Meidän kahden suhde oli vähän niikuin… Matematiikan ja yhteiskuntatieteiden suhde. Tai siis, ei Taru olis saanu oikein mitään aikaseks ilman mun piiskaa – mut toisaalta multa olis jääny moni asia keksimättä ilman Tarua. Kylhän sä, Matti, tiiät peliteorian ja päätöksentekoteorian. Kumpikin on jotakuinkin yhteiskuntatieteitä mut silti niitten matematisointi on antanut matematiikallekin paljon.

Tavallaan haluaisin uskoa, että Taru on samaan aikaan se tytöistä joka pitää jalat maassa mutta pään taivaissa. Piia kun on vähän hassu ja mumisee aina sellaisia hassuja sanoja ja suhertelee paperin paloille kahvikupin ääressä. Hassuushan on tunnetusti söpöä ja ihanaa.

Mutta kuulema jopa Piia lopetti paperin palan tuijottelemisen kun Taru tuli kysymään jotain – yleensä varsin triviaalia. Toisaalta välillä Tarukin tarttee sitä palautusta maan pinnalle, koska edes Piian ei tiedä vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin.

Mutta, kokemukseni molempien kassa on todentanut sen, että Piia on luonteeltaan vähän epäsosiaalisempi, haluaisi olla aivan itsekseen ja tahtoo aina kaverin mukaan jos satutaan menemään ulos. Samaan aikaan Tarulla on joku luontainen taito yhdistettynä ehkä pakoon toimia hyvin muiden ihmisten kanssa. Toki Tarullakin on omat erikoisuutensa, kuten outo fetissi punaiseen, mutta silti hän noin yleensä selviää ihmisten keskuudessa paremmin.

Tämä odottamaton tyttöjen tuttavuus asettaa minut vielä hassumpaan tilanteeseen. “He halusivat samoja poikia” todetaan Ultra Bran eräässä biisissä – ehkäpä myös todellisuudessa?

Piia haluaa olla kanssani perjantaisin, mutta niin haluaa Tarukin. Normaalistihan tämä ei olisi suuri ongelma, olen ennenkin viettänyt iltaa kummankin kanssa samana päivänä – mutta nyt molemmat haluavat minut viereensä samaan aikaan.

Nyt minun täytyy päättää, kumpi on tärkeämpi. Haluanko punaisen rusetin vai Tarun mielummin. Valintamenetelmäni on vähintäänkin erikoinen… Koska tunnen Piian paremmin ja uskon selviäväni hänen kanssaan vähemmällä ajalla täysin rikkomatta suhdettamme päädyn perjantaiksi Tarun kainaloon.

Toivottavasti tämä ei ole suuri virhe – riskinä on näet Piian liian nopea etääntyminen. En ole edes vielä kertonut Piialle tästä päätöksestä, mutta elämä ei aina voi olla söpöä ja pinkkiä. Enköhän kuitenkin selviä tehtävästä hengissä, kunhan muistan samalla viedä kukkia ja uuden söpön rusetin.

Onneksi tilanne oli ratkaistavissa jotakuinkin loogisin perustein. Edessä olisi voinut olla pahemman luokan kissatappelu Piian ja Tarun selvitellessään välejään ja minun ollessa tyttöjen välissä. Toisaalta, musta silmä on hyvä syy mennä kerjäämään halia…

Piian kanssa olemme olleet kavereita jo pitkään, varmaankin ensimmäiseltä luokalta lähtien. Muutama vuosi sitten yritimme sitten aivan tosissamme elämää yhdessä ja se sujui – normaalien alamäkien ja ylämäkien mukaan. Kuitenkin se oli aivan kivaa ja opin itsestäni ja myös Piiasta uusia asioita. Voisi myös mainita, että ehkäpä parasta opetusta oli kuitenkin pienenpieni ymmärrys elämästä ja siitä mitä se on.

En ole varma, oliko jutun vakavoittaminen niin järkevä valinta pelkästään siitäkin syystä etten olisi tavannut Tarua ilman Piiaa. Jos olisimme malttaneet pysyä ystävinä olisi tämäkin pulma aika selvä: olisin varmasti tuntenut enemmän vetoa Piiaan.

Mutta Tarun kanssa ensitapaamiseen, muistan sen vieläkin. Piia esitteli minulle Tarun ja siitä se lähti. Naureskelimme kaikki kolme yhdessä Helsingin Sanomien tyhmyydelle, mutta tapasin Tarua myös muutaman kerran ilmankin Piiaa. Kun tarkemmin muistelen – taitaa pian olla Tarun kanssa ensitapaamisemme vuosipäivä, eikuh se taisi mennä jo ohi. No, sitten jäin vähän neuvottomaksi ja kesäloman aikana yritin ratkaista pulmaa.

Nyt päästään tähän hassuun kysymykseen: miksi pojalla voi olla vain yksi? Vai pitääkö paikkansa, että pojalla on vain yksi? Esimerkiksi Jorma Ollilalla taitaa olla kaksi, yliopiston rehtorilla on kaksi kun lasketaan oikein. Mutta miksei Matilla ole kahta? Aika on yllättävän rajoitettu resurssi eikä se aina riitä kahden tytön kanssa oleilemiseen yhtä aikaa. Tai, en ainakaan uskalla sanoa että se riittää, koska tavallaan uskon sellaiseen vaaleanpunaiseen, siirappiseen romanttisuuteen jossa oman kullan kanssa tutustutaan sitten paremmin kuin jonkun satunnaisen kämppiksen.

Tarun kanssa yritän aivan oikeasti, vaikka se välillä harmittaa ja välillä tulee kuultua kunniaansa. Mutta ah-ja-voih punainen rusetti näyttää edelleenkin söpöltä. Valitettavasti uskon että emme voi pitää välejämme vain kavereina, koska välillämme on positiivinen vetovoima. Haluaisin molemmat…

Yhteydet blogia lukeviin Piioihin ja Taruihin eivät ole tahallisia.

Kaikki ei vieläkään ole sitä miltä se näyttää.

En osaa tehdä tätä päätöstä – ainakaan vielä. Haluaisin yrittää kummankin kanssa, mutta se olisi vähintäänkin moraalitonta. Mutta, viaton heittäköön ensimmäisen kiven: tapailen kumpaakin samaan aikaan. Tiedän, että tämä on vähintäänkin outoa, mutta en parempaa ratkaisua osannut keksiä. Olen käynyt molempien kanssa jo treffeilläkin.

Punarusettisen tytön kanssa treffit menivät perinteisellä tavalla. Olen jo niin tottunut punarusettiseen tyttöön, etten jaksanut niitä varten valmistautua mitenkään erityisesti. Tämä on myös hitusen väärin tyttöä kohtaan, mutta toisaalta ei me kai virallisesti edes säädetä. Nämä “treffit” olivat siis enemmänkin kahden vanhan kaveruksen tapaaminen joka sujui aivan hyvin – tosin ei meidän kylmät suhteet erityisemmin lämmenneet.

Vaihtoehtoisen tytön olen vasta tavannut, joten luonnollisesti olin enemmän kuin jännittynyt kun hän pyysi minut treffeille kanssani. Ja jännityksen takia valmistauduin hyvin. Sitten tapasimme kaupungilla, romanttisesti keskustassa vielä silloin kun siellä oli lumipeite. Tuli sellainen hassu olo siinä keskustellessamme: haluanko todella herätä tämän tytön luota aamulla ennen töihin menemistä? En ole varma – vika voi olla joko minussa tai tytössä (tai ehkä molemmissa). No, ei tämä virallinen tapaaminen mikään katastrofi varsinaisesti ollut, mutta olisi se paremminkin voinut mennä.

Jatkan uskaliasta suunnitelmaa vuorotella tyttöjen kanssa, vaikkei se helppoa tule olemaan. En halua rikkoa toisen sydäntä – tai omaani. Lisäksi suhteemme syventyessä kumpikin vaatii enemmän aikaa; aika on rajoitettu resurssi.

Vinkiksi, kaikki ei vieläkään ole sitä miltä se näyttää.

Kuten ihastuneet pojat aina, hakeudun hänen seuraansa. Halusin tietää hänestä enemmän, ymmärtää mitä hän ajattelee, nähdä tuon söpön ulkokuoren sisälle. Tunne taisi olla molemminpuolista ja tutkiskelimme toisiamme rauhassa, ilman erityisiä paineita. Sitouduimme yhä enemmän ja ensirakkauden huumassa kaveritkin saivat jäädä.

Mutta paraskaan suhde ei ole tädellinen. Itkin hänen vuokseen; olin ymmälläni hänen käyttäytymisestä. Hän oli epäselvä – kuten niin tavallista tytöille – ja jouduin pohtimaan mitä hän todella tarkoitti, mitä minun piti tehdä.

Kaikesta huolimatta muistelen lämmöllä noita aikoja. Hän oli aina lähelläni. Kun elämä potki, hän oli valmiina halaamaan ja lohduttamaan. Tunsimme toisemme jo aika hyvin, mutta halusin silti tietää hänestä enemmän, helliä häntä ja olla hänelle kiltii.

Mutta jokin meni pieleen. Tapasin juhlissa toisen tytön. Tämä tyttö oli erilainen, kun ensirakkauteni oli perinteinen niin uusi tyttö oli räväkkä ja hassu. Teimme juhlissa jotain hyvin tyhmää ja tyttö sai minut irrationaalisesti pauloihinsa. Mutta tiedän, että ensirakkauteni olisi antanut kaiken anteeksi, mutta jokin tässä räväkkyydessä ja outoudessa viehättää. Punarusettisen tytön ja minun välit viilenivät nopeasti.

Tapaamme edelleen tätä punarusettista tyttöä ja välillä jopa kaipaan häntä. Oleme vielä ystäviä, halailemme ja vietämme aikaa toistemme seurassa. Mutta tyttö on kuitenkin loukkaantunut, eikä halua enään kertoa minulle salaisuuksiaan.

Vihjeeksi; kaikki ei ole sitä miltä se näyttää.