Olen jodssain Atlantin päällä, odottelemista saapumista määränpäähän. Matkalukemisena on Howard Beckerin “Writing for Social Scientists” (2007), jota lukiessani huomasin tehneeni samoja virheitä, mistä Becker varoittaa.

Hän käyttää kappaleen keskustellakseen kirjoittajan persoonasta ja auktoriteetistä. Keskeinen ajatus on, että tietty kirjoitustyyli on tieteelle ominaista, mutta sen ei välttämättä pitäisi olla. Muistan fuksivuonna, kun luin ‘agraaliyhteiskunnasta’. Vaikka se onkin hävettävää myöntää, jouduin tarkistamaan, mitä tuolla oikeasti tarkoitettiin: yksinkertainen maatalousyhteiskunta oli toki tuttu, mutta ei tuollainen sanahirviö.

Nyt olen oppinut käyttämään samalla tavalla laitteita (devices) tai paremminkin temppuja, jotka osoittavat, että olen “sivistynyt“. Todellisuudessa itse ainakin kyseenalaistaisin oman sivistyneisyyteni: klassikkosatuja, kuten vaikka Pikku prinssiä, en ole lukenut; voinko edes huonolla omatunnolla siis väittää itseäni sivistyneeksi?

Mutta niin, varsinainen idea oli, että wanna-be-tutkijoina me matkimme professoreita, kirjoja sun muuta. En tiedä, mistä opin tavan viitata itseeni The authorina, vaikka yksinkertainen I menisi hyvin sen sijasta. Tai kuinka tiettyjen avainsanojen käyttö osoittaa kuuluvuutta tiettyyn ajatteluryhmään — siksi deliberatiivinen demokratia, vaikka keskusteleva ja argumentaatioon perustuva päätöksenteko varmasti menettelisi, varsinkin jos tuohon laittaisi sopivat viitteet.

Beckerin eräs ajatus on, että tuollainen jargonisointi — tietynlaisen kielen käyttö — on turhaa, ja voi jopa vaikeuttaa omaa ajatteluprosessia. Isompi kysymys on, että olenko jo osoittanut tuntevani säännöt, voidakseni sitten rikkoa niitä? Vai, onko minun — kuten monen muunkin opiskelijan — vielä tarve osoittaa kuuluvamme akateemiseen eliittiin?

Aikaisempi, varsin negatiivinen teksti opiskelijoiden asemasta antoi mielenkiintoisen näkökulman laitoksestamme. Kuten aina, se on vain yksi näkökulma monen muun näkökulman joukossa. Koin juuri tälläisen positiivisen hetken, mitä toivoisin, että oppiminen olisi laajemmin.

Olen nyt työstänyt kandidaatin tutkielmaani enemmän julkaistavaan kuntoon, ja mietin, voisiko sen julkaista journaalissa. Pieni askel tieteelle, iso askel humanoidille — jostainhan sen pitää alkaa. Pohdinnassani päädyin sitten käväisemään erään lehtorin vastaanotolla ja pyytää kommentteja tekstistä.

Vaikkei tapaaminen alkanut ihan lupaavasti — huoneen ovi oli kyllä auki, mutta ketään ei näkynyt — niin yllätyksekseni ensimmäinen reaktio ei ollut negatiivinen, vaan positiivinen. Pahoittelin tietenkin, että tästä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mihin reaktio oli, että ei niitä opiskelijoiden tekstejä niin paljon tule luettavaksi. Hän selasi sen läpi, antoi muutaman vinkin metodologiaan liittyen ja kyseli vielä, että mikä on oma aikatauluni asian suhteen.

Samoin, tasa-arvokurssin opettaja kutsui luentojen aktiiviset osallistujat puhumaan kurssista. Hän lupasi ilmaista kahvia ja pullaa, mikä siis tarkoittaa, että humanoidinne osallstui. Kiintoisaa oli, että häntä oikeasti kiinnosti, miten kurssi oli mennyt, ja puhui myös varsin avoimesti omista lähtökohdistaan, esimerkiksi kommentoi siitä, että tentit ovat varsin huono metodi arvioida suorituksia.

Hämmentävä olo. Välittävätkö ne sittenkin meistä?

Aika taas kertoa, mitä humanisti on kokenut ihmeellisessä yliopisossa. Poliittisen filosofian kurssi on ohi ja suussa on enää paha maku. Mutta, miksi?

Olen jostain kurssin puutteista jo maininnut aikaisemmin jotain asioita, nyt lähinnä käsittelen tenttiä; mahtipontista sadan kysymyksen monivalintakoetta, kustakin kolme vaihtoehtoa. Pitkään koin, että tälläinen koe olisi unelmani: selkeät oikeat vastaukset ja helposti lasketavissa oleva pistemäärä. Kuinka väärässä olinkaan…

Monivalintakokeen hyvyys on, että sillä voi mitata koko kurssimateriaalin osaamisen. Normaalisti tenteissämme on yksi kysymys kirjaa kohti — joskus toki on kaksi, jättäen näin valinnanvaraa — millä mitataan koko kirjan sisällön hallinta. Sadalla kysymyksellä voi tietenkin mitata osaamista laajemmin, tarkistaa, ettei vain olisi tullut luettua muutamaa tärppikappaletta.

Kuitenkin, se mikä määrässä saavutetaan menetetään laadussa. Essee-vastauksessa voi luoda oman näkökannan, tulkinnan, käsiteltävästä asiasta. Esseessä voi yhdistellä eri teemoja ja näyttää, että on sisäistänyt kirjan oppeja eikä vain lukenut niitä ulkoa. Diskreetissä vastauksessa ei tälläisiä voi tietenkään osoittaa.

Kumpi näistä on parempi mittari? Tulisiko mielummin keskittyä osaamisen laajuuteen vai laatuun. Kysymys ei ole selkeä, esimerkiksi fuksikursseilla, joissa rakennetaan suurimmaksi osaksi yhteiskunnallista yleissivistystä, voisi olla järkevää keskittyä siihen, että koko opiskeltava alue tulisi osata. Kuitenkin, politiikan filosofian opintojakso on osa syventäviä opintoja, mikä tarkoittaa sitä, että niissä pitäisi oppia jollain tasolla soveltamaan saatuja tietoja omaan tutkimukseen, ehkä jopa olemaan kriittinen siihen, mitä on opetettu.

Tällä perusteella voisi pitää mielekkäämpänä jotain enemmän soveltavaa oppimistapaa, kuten essee muotoista koevastausta tai ehkä jopa jotain projektia. Nämä toki ovat raskaampia sekä opiskelijoille että opettajille, mutta toisaalta niissä saattaisi jäädä mieleen syvällisempi oppimiskokemus.

Disclamer: Kirjoittaja sai monivalintatentistä tyydyttävän (2) arvosanan, minkä voisi arvioida vaikuttavan käsitykseeni kurssista.