Olen nyt työstänyt kandidaatin tutkielmaani enemmän julkaistavaan kuntoon, ja mietin, voisiko sen julkaista journaalissa. Pieni askel tieteelle, iso askel humanoidille — jostainhan sen pitää alkaa. Pohdinnassani päädyin sitten käväisemään erään lehtorin vastaanotolla ja pyytää kommentteja tekstistä.

Vaikkei tapaaminen alkanut ihan lupaavasti — huoneen ovi oli kyllä auki, mutta ketään ei näkynyt — niin yllätyksekseni ensimmäinen reaktio ei ollut negatiivinen, vaan positiivinen. Pahoittelin tietenkin, että tästä aiheutuu ylimääräistä vaivaa, mihin reaktio oli, että ei niitä opiskelijoiden tekstejä niin paljon tule luettavaksi. Hän selasi sen läpi, antoi muutaman vinkin metodologiaan liittyen ja kyseli vielä, että mikä on oma aikatauluni asian suhteen.

Samoin, tasa-arvokurssin opettaja kutsui luentojen aktiiviset osallistujat puhumaan kurssista. Hän lupasi ilmaista kahvia ja pullaa, mikä siis tarkoittaa, että humanoidinne osallstui. Kiintoisaa oli, että häntä oikeasti kiinnosti, miten kurssi oli mennyt, ja puhui myös varsin avoimesti omista lähtökohdistaan, esimerkiksi kommentoi siitä, että tentit ovat varsin huono metodi arvioida suorituksia.

Hämmentävä olo. Välittävätkö ne sittenkin meistä?

Opiskelijoiden ei esimerkiksi pitäisi olla asiakkaita tai se pakollinen riesa, vaan toivottavaa olisi, että — ainakin osa — tulisi osaksi tieteellisempää yhteisöä. En tiedä kuinka yksin olen tämän suhteen, tai miten muilla laitoksilla — tai yliopistoissa asia hoidetaan, mutta koen olevani laitoksella vain, koska minun opettamisesta sattuu saamaan rahaa, ainakin jos joskus valmistun.

Perustelen tätä näkökantaa ensiksi yleisesti liittyen tutkimukseen laitoksellamme ja tämän jälkeen täsmällisesti Politiikan tutkimuksen päivien esimerkillä.

Mitä meillä oikeastaan tutkitaan?

Ensimmäiseksi, tutkimus. Minusta on vähän hävettävää myöntää, etten tiedä mitä laitoksellamme tutkitaan. Tämä voi olla oma virhe, ehkä minun pitäisi istua enemmän sopivilla kursseilla ja saada tätä kautta hahmoitettua kokonaiskuvaa. Toisaalta, olen pyrkinyt olemaan oma-aloitteinen. Olen tarkistanut laitoksemme tutkimus-sivut havaitakseni, ettei siellä oikeastaan sanota mitään. Tiedän paremmalla tasolla esimerkiksi mitä kollegamme Tampereella tutkivat ja seuraan mitä Turussa tapahtuu.

Mutta, tuo tosiaan saattaa hyvin olla omaa kykenemättömyyttäni. Ehkä jollain kurssilla on oikeasti esitetty laitoksemme tutkimusaloja tai jotain sitä vastaavaa teemaa. Toki minäkin tiedän, mitä yksittäiset tutkijat tekevät, lähinnä jos he ovat sattuneet pitämään kursseja omista aihepiireistään. Mutta, kokonaiskuvaa ei vain ole.

Konferenssi — mahdollisuus tavata ihmisiä

Mutta, tarpeeksi tuosta teemasta — sanottavaa olisi vielä, mutta ne on sitten käsiteltävä myöhemmässä teksteissä. Otan konkreettisen esimerkin siitä, kuinka opiskelijat tuntuu vain unohtuneen laitoksellamme. Politiikan tutkimuksen päivät järjestetään vuonna 2010 Helsingin yliopistolla. Oikeastaan, ne järjestetään ensi torstaina.

Nämä päivät olisi hyvä mahdollisuus meille opiskelijoille tavata joitain tekijöitä muualta Suomessa ja saada kokonaiskuvaa siitä missä politiikan tutkimus 2010-luvulla menee. Mutta, opiskelijajärjestömme sähköpostilistalle ei ole tullut tuosta tapahtumasta mitään mainintaa, vaikka se on perustutkinto-opiskelijoille ilmainen. Ehkä me opiskelijat olemme sitten niin rasittavia, ettei meitä tahdota pilaamaan varttuneempien ja kokeneempien tieteenharjoittajien kokoontumista…

En myöskään muista kuulleeni tuosta graduseminaarissa, missä olisi voinut hyvin suositella tuota paikkana käydä kurkkaamassa, mitä konferenssit ovat. (Jos olet yleisen valtio-opin opiskelija, katso järjestettävät workshopit, siellä on ihan mielenkiintoisia aiheita.)

Arvon laitoksen väki, jos haluatte, että opiskelijat olisivat osa laitoksen toimintaa, pitää teidän olla kavereita meidän kanssa. Yksipuolinen rakkaus ei vain toimi.

Arvon blogin lukija, kommenttiosuus on avoinna näkökulmille, miten tätä ongelmaa on ratkaistu Sinun opinahjossasi. Mielelläni kuulisin muiden kokemuksia ja havaintoja.

Kuitenkin, tuolle Nuorten päiville konseptina soisin lisää elämää muuallakin. Varsin moniin museoihin on nykyisin ilmainen pääsy. Kiasmaan pääsee ilmaiseksi kuukauden ensimmäisinä keskiviikkoina, kuin myös Sinerbyhoffin taidemuseoon. Helsingin kaupungin taidemuseoihin taas pääsee ilmaiseksi perjantaisin. Mainetta niittäneeseen WeeGeehen pitää näköjään vielä maksaa, mutta Helsingin kaupungin museo on nykyisin ilmainen joka päivä.

Mutta Nuorten illassa ei ollut kyse vain rahasta (vaikka se onkin varmaan eräs suurimpia motivaatiotekijöitä takana): väitän, että tuollaiseen teemapäivään tulee lähdetty helpommin — törmäsin moneen valtiotietelijätuttuun ja jopa tuttuihin muista tiedekunnista. Yksittäinen teemailta, sopivasti markkinoituna (esimerkiksi ainejärjestöjen sähköpostilistoilla) voi saada aikaan sen, että ihmiset lähtisivät liikkeille yhdessä, ja silloin lähtö on varmempaa. Uskoisin, että Kiasman väki oli yllättynyt tapahtuman saamasta suosiosta, enkä ihmettele: arvioisin, että kävijämäärää laskettaisiin tuhansissa.

Nuorten illassa erikoista oli myös tietyt eritysohjelmat joita siellä järjestettiin. Manga-työpaja vetoaa tiettyyn segmenttiin, ja itse nautin loitsukioskin antimista:

Nouskaa päivyet piiloista,
kiireen alta ajattaret,
tulkaa tunteja työntämään,
korjaamaan kalenteria

Määräpäivä myöhentäkää,
deletoikaa deadlineni,
siirtäkää tuo tuonnemmaksi,
kauas kurja kuljettakaa!

Toivotaan, että näillä mahtisanoilla olisi jotain todellisiakin vaikutuksia.

Tälläinen järjestelmä tuntuu oudolta paikassa, jossa palautteen saaminen omista opintosuorituksistaan jää yleensä numeron tasolle. Yksi numero Weboodissa kertoo oletko osannut asian vai et. Toki vastauksista voi pyytää palautetta jos haluaa. Muistan kuinka fuksivuonna jaksoin vielä pyytää tarkempaa sanallista palautetta opintojeni etenemisestä.

Kävin johdantokurssin jälkeen puhumassa kaikkien kolmen professorin kanssa ja kyselemässä mitä olisi pitänyt parantaa. Kokemus oli tietysti pienelle fuksille jännittävä, varsinkaan kun en erityisemmin muista mitä tenttipaperiin oli tullut kirjoitettua. Mutta, siitä huolimatta koitin saada selville mitä en ollut osannut osatakseni niitä asioita paremmin.

Tämä tapa jäi jossain ensimmäisen vuoden lopussa, toisena vuonna koitin vain selvittää kuinka osasuoritukset olivat menneet — esimerkiksi kysyen miten pisteet olivat tehtävien sisällä jakautuneet. Nyt kolmantena vuonna olen jo luopunut tästäkin ja odotan vain kurssiarvosanan ilmestymistä Oodin syövereistä.

Kandityö taitaa olla ensimmäinen työ jossa sanallista palautetta, kehitysideoita, parannusnäkemyksiä ja esitysasullisia kommentteja, on tullut automaattisesti pyytämättä. En tiedä, ehkä se olen vain minä — mutta jonkinlainen valitustilaisuuden kaltainen yksinkertainen palautetilaisuus olisi miellyttävä.

Noh, valtiotieteellisessä tiedekunnassakin aiheeseen valpastuttiin ja nostettiin kaksi erilaista keinoa ratkaista haasteet joita valtiovalta ylemmät tahot asettavat:

• laitokseton malli jossa tiedekunta ottaa taloudellisen (sekä oletettavasti jossain määrin hallinnollisen) vastuun ja jakautuu osastoihin jotka toimisivat opetuksen kanssa
• useamman suurlaitoksen malli tiedekunnan sisällä eli laitoksien yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi

Tietenkin suurlaitoksia koskevia malleja on useampia, keskeistä lienee tarve erotella politiikkatieteitä ja sosiaalitieteitä toisistaan kansantaloustieteen pysyessä varsin rauhallisena. Nimistöä voisi vielä miettiä, työnimenä eräälle kokoonpanolle olisi “modernien yhteiskuntien ongelmat” mutta sinäänsä kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon että tässä mallissa kehitysmaatutkimus ei toki kuulisi tähän luokkaan vaan seksikkäämpään “globaalitutkimuseen ja yhteiskunnallisten muutosprosessien” yhteisöön. Eli, voidaanko teennäisellä laitosjaolla koskaan tarrata oikeisiin tutkimuskysymyksiin — varsinkin jos (kun) laitosten väliset rajaviivat ovat yleensä melko kovia ja ikäviä.

Muutokset tietenkin ovat ikäviä, joten koitetaan etsiä jotain positiivistakin niistä. Ensinnäkin politiikan tutkimus ja hallinnon tutkimus pysyisivät useamman laitoksen mallissa yhdessä. Tässä on synenergiaetuja saatavilla koska hallintohan on hyvin politisoitunutta; oma kandidaatintyönikin varmaan vääntyy enemmän hallinnon tutkimukseksi joka lähti politiikan tutkimuksen kysymysasettelusta. Toisaalta viestinnän laitos tulisi kolmanneksi pyöräksi, mikä tietenkin houkuttaa: viestinnän laitoksella on orastavaa internet-tutkimusta ja -opetusta jota toivoisin meidän laitokselle.

Mitä tulee laitoksettomaan malliin, niin minulla ei ole mitään sitäkään vastaan kunhan jutut pidetään kauniina eikä sisäinen politiikka iske liikaa yksiköiden toimintaan. Mutta, valtio-opin laitoksen virallinen linja ehkä kuvaa todellisuutta paremmin:

Nykyisen tiedon varassa laitoksemme linjaus on, että laitoksettomassa tiedekunnassa laitoksemme raunioilta syntyisi yksi oppiainepohjainen hallinnollinen kokonaisuus.

Tätä linjausta on vastustanut hallinnon- ja organisaationtutkimuksen linjan väki joka haluaisi omaksi oppiaineeksi. Takana lienee erilaiset rahoituskysymykset joista tälläinen riviopiskelija kuulee vain epämääräisiä keskusteluja. Kuten kommentti antaa viitteitä, laitoksemme ilmapiiri lienee varsin tulehtunut tällä hetkellä juuri linjajaon aiheuttamista ongelmista. Mutta ehkä näihin sitten myöhemmin blogissa.

Toki kysymyksiä uudistuksen tarpeellisuudesta herää esille aina. Saavutetaanko isommilla yksiköillä parempaa opetusta, tutkimusta tai yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Kaivaessani tietoa aiheesta törmäsin seuraavaan kuvaan joka selittääkin kaiken mitä opiskelijan tulee aiheesta tietää. Selkeää on siis että muutokseen on ryhdyttävä, varsinkin kun suunta ja keinot ovat selkeät. Kyllä tälläiset uudistukset, jotka eivät heikennä miehistön moreemia — ovat aina hyväksi!

Muuten, onko kenelläkään tutkimusta siitä että kuntaliitokset olisivat oikeasti tehoastaneet kuntien toimintaa tai tuoneet säästöjä? Näistä saa vinkata vapaasti, nimittäin lukemani Olsen & Brunsson (toim, 1993) teos The Reforming Organization ehdottaa että joskus uudistuksia tehdään vain uudistusten takia. Kiintoisa havainto sinäänsä.

Tulin saliin ja hengitin syvään. Jonkun verran häröiltyäni löysin paikkani tuolille ja… huomasin ettei esitys ollutkaan vielä käynnissä. Näytti vahvasti siltä että tieto- ja viestintätekniikan ongelmat aiheuttivat viivästystä. Jossain kohtaa sitten joku kysyi olisiko mnulla ideoita mitä voisi tehdä: esitys oli ollut USB-muistilla mutta jostain syystä sitä ei näkynyt Windowsissa. Ja nyt siis odotettiin jos sähköpostilla tulisi varakappale suoraan kotoa.

Mietin hetken ja totesin että kokeillaanpas Linuxin kanssa. Boottaus, käynnistys, sisäänkirjautuminen. USB-tikku kiinni ja sisältö näkyi hyvin. Etsin tarvittavan tiedoston ja esitelmä pääsi alkamaan. Ja tietysti näin koko esityksen, mikä olikin tärkeintä minulle.

Huomasin kuitenkin erään melko yllättävän seikan: kahvi ja omenapiirrakka tarjoiltiin paperisilta astioilta vaikka uskoisin että UniCafella olisi posliiniastiastoakin tälläisiin tarpeisiin. Ottaen huomioon että eräs ylioppilaskunnan toimintaa ohjaava arvo ympäristövastuu; vaikkakin selostuksessa puhutaan päästövähennyksistä itse kokisin myös jätteen vähentämisen tavoitteelliseksi asiaksi.

Mutta, sitten enemmän normaaleihin asioihin – eli siihen kuinka pieni maailma onkaan. Tapasin lounaallani opiskelijakolleegan humanistisesta tiedekunnasta — jonka kanssa olimme käyneet ala-asteella yhdessä silloin kun olimme pieniä, vieläpä samalla luokalla. Hän oli suuri tokaluokkalainen ja itse olin ensimmäisellä luokalla opiskelemassa lukemaan; meillä siis oli yhdistettyjä luokkarakenteita käytössä pienimmille opiskelijoille. Hän muisteli ruokalassa lyhyesti kuinka oli käynyt syntymäpäivilläni kun täytin kahdeksan, itse en toki muista mitään.

Lapun saatuani mietin onko minulla oikeasti varaa sellaiseen lomaan: eräs läsnäolopakollinen kurssikin sattuisi siihen ja poissaoloni sillä kurssilla olivat jo täyttyneet. Muutenkin tuntuisi tyhmältä olla poissa luennoilta kun ne ovat vaan kaksituntisia uurastuksia kerrallaan — ei siis mitään kovinkaan rankkaa.

Eli, sairasloman sijasta istun nytkin yliopistolla odottamassa luennon alkua. Huvittavaa kuinka erilainen käytös minulla on töissä ja opiskelussa. Nimittäin, jos kyseessä olisi pelkästän työpaikan poissaolo olisin varmasti poissa määrätyt päivät; lukisin kotoa sähköpostit ja tekisin muita kevyitä asioita kyllä mutten varmaan vaivautuisi fyysisesti paikalle. Yliopistolla ei ole mahdollisuutta; ainoa työ mitä teen on ilmestyä fyysisesti paikalle ja pysyä hereillä en sitä jätä tekemättä.

Toisaalta kyse on myös tietyistä normeista. Työelämässä on hyväksyttävää sairastua ja olla poissa — poissaoloilmoitukseeni kuittaukseksi tuli vain kehoituksia parantua pian ja muistaa levätä. Aikataulut pettää käsiin, mutta ei sille voi mitään; kurotaan kiinni niin nopeasti kun saadaa.

Sen sijaan opiskelijamaailmassa minua painaa tietynlainen normi olla läsnä vaikkei se kunto ihan loistava olisikaan; luennot kun on sitä opetusta eikä sieltä poissaoloa suvaita. Toisaalta taas ei ole omaa “pomoa” jolle voisi ilmoittaa sairaudestaan: on joukko luennoitsijoita joiden mieliä ei tahdo pahoittaa.

Ehkä ajatusmaailmani on rikki, kuten tavallista. Kuitenkin väitän ettei opiskelijoilla ole sellaista yleellisyyttä kuin sairausloma — mitä mieltä te olette?

Ehkä harmittavinta on etten tunne kahdessa vuodessa oppineeni mitään merkittävää. Jonkin verran olen feminismistä ja vallasta olen oppinut, poliittista filosofiaakin olen saanut suoritettua. Ehkä eniten järkyttää että muutaman vuoden päästä tulisi olla paljon nykyistä viisaampi valtiotieteen maisteri.

Mutta jätetäänpäs opiskelumurheet taustalle: uudet fuksit vaikuttivat normaaleilta valtsikkalaisilta. Muutamat olivat jopa tehneet taustatöitä ja googlanneet esimerkiksi minun nimeä — minkä he kyllä olisivat voineet jättää tekemättäkin. Kuten valtsikassa aina, paljon tyttöjä. Valitettavasti suurin osa alkoi olla nuorempia kuin minä: 1989 raivaa tiensä yliopistolle ja joudun myöntämään vanhenemiseni.

Tyypilliseen valtsikkahengaus tyyliin juomia meni ja perinteiseen tyyliini pakenin paikalta ennen tapahtuman loppua. Opin jopa välttämään ikäviä tutustumisleikkejä joissa piti osata nimiä; vielä kun pystyisi puhumaan pääsykoekokemuksesta ja -valmennuksesta ihmisten kanssa normaalisti. Kuitenkin moni ihminen kommentoi vaaleanpunaiset sukkani olivat kivan väriset, eli ihan pieleen ei voinut mennä.

Kuten minullekin aikanaan, perinteisiäkin kysymyksiä käytiin läpi: tutorit kertoivat näkemyksiään siitä mitä kursseja kannattaa käydä. Ehkä voisin jakaa omaa viisauttani sivuaineiden suhteen: uskaltakaa olla erilaisia ja miettiä mitkä asiat teitä kiinnostaa. Esimerkiksi kielitiede voisi olla varteenotettava, mutta jos villimmäksi saa mennä: miltä kuulostaisi kulttuurimaantiede tai kaupunkimaantiede?

Eräs opiskelija nimittäin kysyi miten korrelaation p-arvo lasketaan. SPSS-ohjelma laskee sen, mutta ei tietenkään esitä laskukaavaa suoraan. Mietin hetken aikaa; muistelen että kaava on olemassa ja se liittyy jotenkin T- tai normaalijakaumiin. Mutta kaava ei vain palautunut mieleeni; lupasin toki kaivaa sen esille muttei se kuulema ollut tarpeellista.

Kuitenkin kotona tämä asia häiritsi mieltäni, mitenkäs tämä pitikään tehdä. Kaivoin hyllystäni Snedecorin ja Cochranin (1980) teoksen Statistical methods voidakseni virkistää muistiani. Ja toki se virkisti: korrelaation nollahypoteesina on ettei korrelaatiota olisi. Tietyllä luotettavuudella tästä hypoteesista voidaan siis luopua (p-arvo) tietyllä todennäköisyydellä. Tämä taas saadaan t-jakaumalla tyypillisesti vapausastein . Itse t-arvo taas on . Tulipahan selvennettyä tätäkin ainakin itselleen.

Etsinnässäni satuin myös katsahtamaan Metsämuurosen (2006) teosta Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä. Puuttumatta termin ihmistieteet pahuuteen, havaitsin että teos on minulle varsin relevantti ja merkittävä jos ei muuten niin viiteaineistona: teenhänkevään aikana niin laadullisen kuin määrällisen tutkimusmenetelmän harjoitustyön.