Kuitenkin puutarhuri oli surullinen. Kukkakedon viimeisetkin kasvit olivat saaneen jäätävän peitteen ympärilleen. Kesän kauniit värit olivat syksyn ruskan myötä muuttuneet erilaisiksi ruskeiksi ja punertaviksi, mutta nyt vain valkoinen huurre peitti sen. Sen mikä kesällä kasvoi niin vapaasti, minkään estämättä oli nyt tuon kylmyyden vanki.

Näin se oli joka vuosi, muisteli puutarhuri. Talvi tuli aina ja pimeys valtasi kukkakedon. Mutta samalla tavalla hän tiesi että kylmyys menisi pois. Hitaasti mutta varmasti kevät voittaa talven ja vihreys kasvaisi. Silloin ihmiset taas voisivat ihailla kukkaketoa ja sen ihmeellisyyttä.

Toisaalta kukkakedolla ajanviettely kertoo aina myös ihmisistä. Piia ihailee aina valko- ja sinivuokkoja, ne ovat niin luonnollisia ja silti kovin monimutkaisia. Ja kuulema niihin saa sovitettua kultaisen leikkauksenkin jotenkin terälehtiin. Ehkä Piia myös tykkää niiden yksinkertaisuudesta,; siitä kuinka asiat ovat yksinkertaisia mutta silti syvemmällä katseella tavattoman monimutkaisia.

Taru taas ei koe paikakseen kukkaketoa. Hän usein unelmoi ruusutarhasta, höpissen erilaista värivaihtoehdoista ja kokoluokista. Ruusuissa todella on hyvät puolensa, ne sopivat moniin tilanteisiin täydellisesti. Ylioppilasjuhlat? Ruusuja. Syntymäpäivät? Ruusuja. Rakkautta? Ruusuja. Tästä induktiolla osoitetaan helposti, että… Kuitenkin itse olen alkanut karsastamaan näitä kasveja; liikaa piikkejä joihin voi itseään satuttaa — onko se näennäinen kauneus (tai yhteiskunnallinen konstruktio ruusun kauneudesta) laastaroitujen sormenpäiden arvoista?

Ehkä erikoisin asenne, jota myös ihailen eniten, on erään pojan näkemys että kaikkien kukkien tulee antaa kukkia. Kukkakedollahan tämä melkein toteutuu, muttei sielläkään. Kuitenkin kun pohdin mitä kukkia vuosipäivänämme tulisi antaa hän vain totesi ettei sillä ole niin väliä, kunhan nyt jotain saisi lahjaksi.

Tosiaan, itsekin olen kukkiin jonkin verran tutustunut. Nytkin huoneessani on pari kuollutta kasvia, joille pitäisi varmaan tehdä jotain. Mutta, omista vihertoilauksistani kerron sitten myöhemmin; lähestyn kriittistä 250 sanan rajapyykkiä.

Keksi sille joka ymmärtää mitä olen taas sienestänyt.
Saa arvuutella.