Kuitenkin, pienet asiatkin auttavat omien käsitteiden muutoksia. Kävin tuttavani, Elina Ollilan, väitöstilaisuudessa kuuntelemassa miten innovatiivisia mobiilipelejä voisi tehdä. Elina joutui kahden vastaväittelijän, professori Frans Mäyrän sekä tohtori Tony Mannisen., puristukseen. Ensiksi puhuttiin työn laajuudesta ja näkökulmasta, mikä tuntui minusta vähän oudolta, mutta ehkä se on tieteen tekemistä-

Kuitenkin seuraavaksi päädyttiin puhumaan teorioista. Sivuhuomautuksena voisi tässä kohtaa mainita, että Elinan työ on käytännöllistä tiedettä (practical science), mikä on syytä pitää mielessä, koska palaamme tähän seikkaan myöhemmin. Teorioissa näet ongelmana oli, kuten itselläni kaikissa valtiotieteelliselle tekemissäni töissä, teoreettisen kehikon heikkous. Mutta mitä tämä abstrakti teoreettinen kehikko sitten tarkoittaa todellisuudessa? Professori Mäyrä puhui teoriasta ennakko-oletuksien auki kirjoittamisena. Eli omien taustojensa selvittämisenä.

Tämä pieni ajatus, en edes muista kuinka koherantisti se esitettiin, sai minut naurahtamaan. Olen opiskellut valtiotiedettä jo kolme vuotta, mutta silti olen pitäytynyt luonnontieteellisessä määritelmässä teoriasta selittävänä asiana, eli teorialla pyritään selittämään jotain. Kuitenkin, jos teorioilla tarkoitetaankin ennakko-oletuksien esittämistä ja niiden tiettyä perustelua, niin teorian luonne on hyvin erilainen kuin olen ymmärtänyt. Todellisuudessa teoriat ovat jotain tältä väliltä, koska onhan määritelmilläkin selitysvoimaa — esimerkiksi jos puhun Habermanssilaisesta teoriasta keskustelutilasta, niin luultavasti haluan selittää tämän käsitteen, teorian, kautta jotain.

Teoria voidaan siis nähdä jonkun käsityksenä, epätieteellisemmin mielipiteenä, jostain asiasta. Elinan tapauksessa voitiin puhua teoriasta peleistä, eli määritelmästä sille, mikä on peli. Professori Mäyrä myös huomautti, että käytännöllisessä tutkimuksessa usein sivuutetaan teoreettinen keskustelu, tai ainakin sitä käydään vähemmän kuin olisi tarpeen. Varsin tuttu ongelma myös minulle, mutta kuten Mäyrä huomauttikin: tulevat väittelijäsukupolvet voisivat, mahdollisesti, oppia teorian ja käytännön vuoropuhelusta jotain. Eli, varmaan hänkin on törmännyt useaan tapaukseen, joissa vuoropuhelu on ollut heikompaa. Pitää miettiä tätä jokaisessa työssä, jonka tekee tästä lähtien.

Tässä tekstissä paneuduttiin teoriaan teoriasta, eli kysymykseen siitä, mikä on teoria. Päädyttiin, että epäluonnontieteellisissä aineissa teoriat ovat epämääräisempiä kuin mihin luonnontieteilijä on tottunut. Käsitemääritykset voidaan nähdä teorioina ja teorioiden kanssa voikin keskustella. Kyseenalaistaa määritelmää ja tulkita tuloksia näiden teorioiden kautta. Toisaalta, ehkä analogia luonnonteiteelliseen tekstiin selkeyttäisi ajatusta minulle: ensiksi esitetään relevantit teoriat, tämän jälkeen tehdään mittaukset ja tarkastellaan mittauksia teorian valossa (tai teoriaa mittauksen valossa). Muistetaan seuraavissa tieteellisissä töissä.

Lopuksi tekijä haluaisi onnitella ja kiittää Elina Ollilaa ja hänen tukijoukkojaan hienosta saavutuksesta!

Varmaan tässä teoreettomuudessa on kyse taustasta, ympäristöstä ja lähestymistavasta. Minusta opintoni tuntuvat aika usein olevan käsien heiluttelua, mikä siis ei ole hyvä asia. Jotenkin se kova sisältö on syrjässä ja mielummin keskustellaan esimerkiksi historiallisesta kehikosta tai käsitteiden määritelmistä. Ymmärrän kyllä tämän keskustelun merkityksen. Tarkoitus on avata hankalia käsitteitä ja tätä kautta varmaan tuoda tieteellisyyttä aihepiirin käsittelyyn. Oli sen rooli mikä tahansa, en ole koskaan oppinut nauttimaan siitä. Varmaan ilmeistä onkin, etten olisi koskaan valtiotieteelliseen tiedekuntaan päässyt — mutta onnekseni olen saanut mahdollisuuden yrittää elää keskustakampuksella.

On huvittavaa, että sama kysymys jota olen miettinyt ensimmäisestä syksystä on vielä kolmannen vuoden syksynä ratkaisematta. Olenko sopiva yhteiskuntatieteilijäksi vai onko paikkani jossain muualla? Oikeastaan olen vastannut tähänkin kysymykseen aikaisemmin, mutta onko vastaus oikein hyvä. Kohtaamani ihmiset kuitenkin ihmettelevät aina valintaani, kuten eräs tuttuni muotoili sen minulle:

no et sä mikään tavallinen valtiotieteilijä ainakaan oo

On kiintoisaa etten oikein tunnu sopivan ihmisten mielikuvaan valtiotietelijästä. Olen jollain tavalla erilainen, mutta osaako joku täsmällisesti osoittaa miksi näin on. Kuitenkin olettakaamme etten ole tavallinen valtiotieteilijä. Tällöin on olemassa joku poikkeama, johon ehkä pitäisi koittaa sopeutua. Tai sitten tapella sitä vastaan, väittää että olen yhtä hyvä yhteiskuntatietelijä kuin muutkin. En tiedä, onko kamppailu tuulimyllyjä vastaan viisasta. Tuulimyllyt, konventiot, tulevat pysymään paikallaan aina. Ehkäpä tuulimyllyjä ei edes ole, vaan havainnoija tarvitsisi uudet silmälasit nähdäkseen minkälainen maailma todellisuudessa on. Optikon aikaa siis tilaamaan?

Yksittäisestä tapauksesta ei saisi vetää liikaa johtopäätöksiä, mutta nostetaan esille poikkeuksellinen valtionhallinnon toimenpide: kysyä kansalaismielipidettä jostain aiheesta ja vielä erityisesti nuorilta. Ulko- ja turvallisuuspoliittiseen nuorten ryhmään on valittu jopa epäaktiivipoliittisia henkilöitä, joka minua ainakin yllättää varsin paljon.

Sivuhuomautuksena: siinä olisi hyvä kvali-tutkimuksen aineistopohja, luodata heidän mielipiteitään ja päätellä tästä jotain. Ryhmä siis keskustelee Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikasta ja varmaan sieltä joku selvityskin kupsahtaa ulos äärellisessä ajassa.

Toisaalta samaan aikaan tietyillä puolueilla on hankaluuksia nuorten kannattajien suhteen. Tämä ei ole yllättävää, koska puoluejärjestelmämmehän on melkeinpä 100 vuotta vanha. Uudistuksia kaivataan, ja ehkä niitä on jopa tulossa. Hitaasti mutta varmasti suuret vanhat uudelleenpositioivat itsensä ja viilaavat keulakuvaansa. Yritystä siis on, ainakin näennäisesti.

Mikä tässä on muuttunut, vielä hetki sitten panikoitiin legitimiteettikriisiä, johon vastattiin nopeilla ohjelmilla. Ehkä liioittelen, luultavasti niin teen – mutta pieni toive pilkahtaa sisälläni.

Kuitenkin suhtautuminen näihin aiheisiin vaihtelee varsin huomattavasti. Olin mukana ryhmässä joka julkaisi luentomuistiinpanot verkossa ja sai varsin arvostelevia kommetteja osakseen – luennoitsijan puolelta. Tässä selvästi kohtaa kaksi erilaista toimintakulttuuria ja silloin asiat eivät enää ole siistejä ja kivoja.

Pääargumenttimme oli että yliopiston opetus on lain pohjalla avointa, mutta tätä on vaikea syventää koska en ole lakimies tai edes lukenut hallituksen esitystä ja muita esitöitä. Kuitenkin, ainakin yhteiskuntatieteiden luennoilla ihmisten kädet käyvät kuumana kun raapustellaan huomioita ja ajatuksia luennon sisällöstä. Siitä miten tiettyjä termejä pitäisi tai voisi tulkita; itse usein kirjoitan omia ajatuksiani aihepiiriin liittyen tai sitä sivuten.

Toisaalta vasta-argumenttina esitettiin suunnilleen verkkomedian perustavanlaatuinen ero paperisesta mediasta. Verkkomediaa on helppo jakaa eteenpäin ja se tulee nopeasti kaikkien nähtäviksi. Sen sijaan luentomuistiinpanot ovat rajtumman joukkion saatavilla – niitä lainataan enintään muutamalle tutulle jotka eivät olleet luennolla.

Nyt tulee jännittävä ajatus; koska luennot ovat kuitenkin julkisia tilaisuuksia – onko se ongelma että niitä kommentoidaan verkossa. Olen täällä blogissakin valitellut useampien luentosarjoja ja välillä jopa moittinut niitä. Olen kiinnittänyt huomiota luennoitsijan käyttämään terminologiaan ja jatkanut pohdiskelua virtuaalisella muistikirjallani. Kannattaako kenenkään siis tulla luennolle jos ei ole valmis siihen että aiheesta käydään yleistä keskustelua?

Toisaalta ymmärrän miksi kaikki eivät välttämättä halua että luentoja tarkkailtaisiin erityisellä täsmällisyydellä. Se saannaa nostaa jännitystä ja pelkoa siitä mitä uskaltaa sanoa kun kaikki potentiaalisesti sattuukin yleisesti saatavilla olevaan mediaan jossa se myös pysyy. Omaa virhettään olisi vaikea korjata jos sellainen esitykseen jostain syystä sattuisi. Tai mitä jos sanomani tulkittaisiin väärässä kontekstissa?

Tästä huolimatta on aika tehdä lupauksia: jos joskus opetan yliopistossa, materiaali tulee olemaan sopivalla lisenssillä varustettu ja kaikenlainen kommentointi ja keskustelu sallittua. Olen muutaman kerran saanut palautetta siitä mitä olen verkkosivuillani julkaissut koulutöistä, mutta palaute ei ole ollut erityisen negatiivista.

var painot = [1, 1, 1.9, 1.3, 1.6, 1.5, 1.3, 1, 1, 1.6, 3.5, 1];

function laske() {
var summa = vuosien_määrä*200;
var kerroin = 104.4955;
for (var i = 0; i != 12; i++) {
var v = (perusopinnot*(2/3))+aineopinnot+(syventävät opinnot*(4/3));
v = v*kerroin*painot[i];
summa = summa + v;
}

Pitkään aikaan en ole nähnyt yhtä sienistä mallia, joka HYYtä lainaten perustuu

Helsingin yliopiston toteutuneisiin koulutuksen kustannuksiin vuodelta 2006 ja karkeisiin arvioihin oppialojen kalleuseroista. Eri opintotasojen välisiä kustannuksia on yritetty myös arvioida.

Ei tuossa mitään muuta, kuin se että ottaen huomioon varsinaisen mallin epätarkkuus – onko järkevää ilmaista että arvon humanoidinne opinnot tähän mennessä olisivat tulleet maksamaan 12560,81 euroa? (Varsinkin, jos syötin kaikki tiedot oikein!) Tarkkuus 12000 tai 13000 olisi riittänyt minulle ihan hyvin,

Erityisesti suosittelen kiinnittämään huomiota kohtiin 10, 14, 18, 19, 27, 37 ja 50.

Epätoivoinen rakastuminen ja sydämen särkyminen oppimiskokemuksena kuulostaa ainakin lohduttavalta – kunhan tämän vielä muistaa silloin kun sydämensä on särkenyt. Teekkarien kanssa tappeleminen on aina viihdyttävää (mutta taideopiskelijat, joku raja sentään pitää olla) – ja teekkariystäväni saikin heti omia ajatuksia:

19:51 <@piat> vois vaa mennä jollekki arkkarille haastaa riitaa
19:51 <@piat> jep, sepä täyty tehä

Kuka tulisi mun kanssa pyjamassaan luennolla ja sitten voitaisiin kaikki halia luennoitsijaa yhdessä?

Yritän kesäpuhteeksi lukea kirjaa, joka käsittelee tutkimuksen tekemistä. Tai, se käsittelee sitä jossain vaiheessa teosta – nyt olen päässyt lähinnä argumentaation perusteisiin. Ja koska argumentaation perusteet ovat varsin hötöistä, ei motivaatio jatkaa oppikirjan kanssa ole varsin suuri. (Tosin, todellinen valtiotieteilijä olisi lykenyt teoksen yhdessä illassa, koska se on niin ohut.)

Mistä motivaation puute voisi johtua? Kiinnostavaa materiaalia lukisi kyllä vapaa-aikanakin, joten lähdetään tästä liikkeille. Seuraavaksi voin miettiä miksi asia ei tunnu minusta kiinnostavalta. Häiritseekö vasta-alkajille suunniteltu lähtötaso lukuelämystäni todella niin paljon vai tulisiko syytä etsiä enemmänkin koko aineesta jota opiskelen.

En edelleenkään ole varma siitä onko yhteiskuntatiede ratkaisu kaikkiin ongelmiini vai luoko se vain enemmän ongelmia eteeni. Politiikka teoriassa kuullostaa varsin kauniilta asialta, mutta kun jalkani joskus osuvat maahan ja seuraavat poliitikkojen tekosia en voi muuta kuin ihmetellä. Ilmastonmuutos aiheutti varsinaisen kriisin ja vähän aikaa sitten laskettiin vierailuiden lukumääriä. Toisaalta opintotuen vanhempien tulorajoja kasvatettiin porvaripuolueiden vastustuksesta huolimatta ja ydinvoimalakysymys jakaa Ruotsalaisen kansanpuolueen. Ja huippuyliopisto pelastaa Suomen luovuusvarat tekemällä hallinnollisia siirroksia jotka uskoakseni johtavat uuden hallintoportaan synnyttämiseen. Koen itseni siis varsin epä(puolue)poliittiseksi henkilöksi, tuollaisita asioista saa näppylöitä.

Tämä aiheuttaa aika monessa ihmisissä humoristisen ilmeen: kuinka politiikan tutkimusta opiskeleva nuorukainen pyrkii eroon yhteiskunnan poliittisista rakenteista. Toki sitä voisi yrittää selittää tieteen kautta: opiskelen nimenomaan politiikan tutkimusta enkä politiikan tekoa.

Oikeastaan – sopivalla määritelmällä tutkimuskin on politiikkaa. Tutkija pyrkii vakuuttamaan lukijansa lähestymistavan oikeudesta ja johtopäätösten validiudesta. Poliitikko taas pyrkii vakuuttamaan kuulijansa omasta näkökulmastaan ja siitä että tietää mitä pitäisi tehdä. Tutkijat ovat vähän kuin poliitikkoja. Oikeastaan käsittelimme aihetta Poliittisen ajattelun perusteiden kurssilla. Tämä on niitä harvoja asioita joita minulle jäi mieleen kurssin oppimäärästä:

Ideologia, tiede ja historia muodostavat tietynlaisen synteesin toistensa kanssa. Toisaalta eräs määritelmä ideologialle oli kolmiosainen: käsitys nykytilasta, käsitys tulevaisuudesta ja idea siitä miten nykyisyydestä päästään tulevaisuuteen. Tutkimushan on aina välillä jotakuinkin tälläistä, ainakin epäeksakteilla aloilla.
Olen elätellyt toiveita tutkijan urasta. Mutta, voinko täysin itrtautua minua ympäröivästä yhteiskunnasta tullakseni hyväksi tutkijaksi? Mitä lultavammin minusta tulisi huono tutkija ja antaisin omien käsityksieni vaikuttaa tutkimustulokseen. Olisin vähän kuin poliitikko.

Traditionaalinen kansanloru osoittaa kuinka sukupuolittunut yhteiskuntamme on. Tytöt mielletään aina kilteiksi, söpöiksi ja ahkeriksi. Tytöt ovat mielestäni nykyisin varsin kovan sosiaalisen paineen alla, joka pyrkii muokkaamaan heitä – kuten kaikkia muita. Tytöille asetetaan julmia oletuksia, kuten eräs ystäväni havainnoi pinkkien aurinkolasiensa läpi.

Tilanne on välillä niin vakava, että sille on annettu lempinimi: kiltin tytön syndrooma. Mutta, millainen on kiltti tyttö? Kiltti tyttö asettaa toisten preferenssit ennen omiaan. Hienoja valtiotieteelliseltä kuulostavia termejä, mutta tarkoitan tilannetta jossa huolehditaan liikaa siitä mitä muut haluavat – eikä omia haluja juurikaan mietitä.

Edelleen, kiltit tytöt pyrkivät miellyttämään kaikkia. Kiltti tyttö mukautuu aina siihen mikä on ympäristön vaatimus. Vielä tarkemmin, kiltti tyttö pyrkii sopeutumaan siihen mitä hän luulee ympäristön vaatimukseksi. Julminta syndroomassa on se, että pyrkii toteuttamaan ympäristön vaateita, vaikkei sellaisia olisi olemassa.

Kiltit tytöt harvemmmin uskaltavat kertoa mitä mieltä he ovat todella jostain. Vastaukset ovat aina söpöjä, kauniita ja kilttejä. Vastaukset eivät kerro mitään tytön todellisesta mielialasta tai -piteestä.

Kiltit tytöt ovat aina ahkeria ja tunnollisia. Vihkot ovat selkeällä kaunokirjoituksella kirjoitettuja. Kotitehtävät ovat palautettu etuajassa ja ovat vähintäänkin erinomaisia. Kiltille tytölle hyvä ei näet riitä. Kiltti tyttö uskoo, että häneltä odotetaan parempaa kuin mitä hän pystyy tekemään. Tämä ikuinen täydellisyyden tavoittelu johtaa välttämättä pahaan oloon.

Kiltti tyttö on hiljainen. Erityisesti kiltti tyttö on hiljainen silloin kun hänen pitäisi sanoa “Ei.” Kiltti tyttö susotuu kaikkeen, vaikkei hänen pitäisi. Kiltti tyttö tekee nakin kuin nakin, riippumatta siitä kuuluuko se hänen reviirille. Hän vain hymyilee, joskus teennäisesti, ja tekee sen.

Kiltti tyttö myös pelkää vihaa, yhtä perustunteistamme. Hän uskoo, että aggressiossa olisi jotain pahaa ja sen takia ei uskalla olla vihainen. Sen sijaan hän menee illalla sänkyyn ja ollessaan aivan yksin, aivan hiljaa: hän nyyhkyttää kunnes nukahtaa.

Olenko kiltti tyttö?

Vaikutuskeinona on julma moraalinen, syyllistävä käsittely. Me länsimaalaiset olemme pahoja kun syömme hyvin, ostamme muovivaatteita ja ajamme kasvihuonekaasuja tuottavilla laatikoilla. Pienikin summa auttaisi puutteessa eläviä, niin pieni ettei sitä itse edes huomaa. Joudun tekemään tunnustuksen: päädyin tukemaan viidellä (5) standartirahayksiköllä kuukaudessa Unicefin toimintaa.

Paraniko oloni nyt kun avustan muita avustamaan muita avustamaan? Oloni on ehkä jopa vielä syyllisempi kuin ennen lahjoitusta. Olisi minulla kai enemmänkin kuin se viisi euroa kuussa antaa lahjoitettavaksi. Toisaalta uskoni monikansallisiin toimijoihin on laskenut, koska en mitenkään voi tietää minne rahani katoavat. Pääytvätkö ne Nepaililaiselle pikkutytölle, joka oppii lukemaan, kouluttautuu ja todistaa Fermaan lauseen osoittaa Riemannin hypoteesin  paikkansapitäväksi vai päätyykö rahani muutaman välikäden kautta Italian mafialle. Tai luultavimmin rahani siirtyvät Yhdysvaltoihin jossa byrokratia lonksuttaa ja kadottaa Matin lahjoituksen pimeään huoneeseen.

Kun mietin ylläolevaa, joudun pohtimaan hetken: olenko todella näin tärkeä? Tippuuko taivas paloina maahan jos minuun ei saada heti yhteyttä? Ei se niin tee. Erityisesti matkapuhelin, mutta myös muu 2000-luvun viestintä, on johtanut siihen että aina pitäisi saada kiinni. Aika outoa, kyllä lapsuudessa riitti että minut sai kiinni lankapuhelimella ja paperisella kirjeellä. Mutta, se nyt oli niin ysäriä.

Joskus tekisi mieli palata siihen, lukea sähköpostit vain iltaisella kun tulee koulusta ja jättää kännykkä pöydälle väristelemään. Mutta, taas tulee tämä ikävä sosiaalinen paine: uskallanko olla niin erilainen että tekisin näin? Ihmiset olettavat että matkapuhelimella saa aina kiinni. Tämä on varsin outoa kun huomioidaan että harva on todellisuudessa niin tärkeä ettei asia voisi muutamaa tuntia odottaa.

Miten käy jos joku viikko päädyn siihen etten ole kriittinen henkilö. Kuinka nopeasti tulee kommentit siitä että minut pitäisi saada puhelimella kiinni? Millaiseksi sosiaalinen paine kasvaa ennekuin sorrun puhelimeni orjaksi jälleen kerran? Kun kaikki odottavat jatkuvaa saavutettavuutta, ei ole helppoa todeta että “mä vastailen jos ja vain jos olen kotona ja mulla on aikaa”. Mutta, tämä on minusta vain terveellistä – en halua olla niin tärkeä että aina saisi häiritä. Vai haluanko?

Onko puhelin kuin huumetta johon olen jo tottunut niin etten voi päästää siitä irti? Kuinka pahat vieroitusoireet minulle voisikaan tulla? Haluankin pitää yllä illuusiota tärkeydestä ja näin kasvattaa sosiaalista asemaani. Odotan että puhelin soisi ja joku olisi taas pulassa tietokoneensa kanssa tai tahtoisi kysellä mitä tulikaan harjoitustehtäväksi. Haluan kokea että olisin tärkeä jollekin!

Ehkä on vain syytä tunnustaa, että pärjäisin ilman matkapuhelinta taskussani ja parin tunnin välein tehtävää sähköpostin tarkastusta. Ongelman tunnustaminen on eka askel kohti parantumista.